Anton Bruckner

Viime viikolla olin Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, kun siellä sattui olemaan suosikkikapellimestarini suosikki-sinfoniasäveltäjäni kimpussa. Kyseessä Jukka-Pekka Saraste ja Anton Brucknerin 9. sinfonia. Hesarin nykyään aina yhtä mitättömät kulttuurisivut kommentoivat tapahtumaa vaisusti, mutta paikallaolijoille oli tarjolla ravistelevia elämyksiä.

Bruckner (1824–1896) oli vähän reppana vanhapoika, hidas maalaisjuntti urkuri ja arvostettu vasta vanhana miehenä. Bruckner tunnetaan lähes pelkästään sinfonikkona, eli hänen pääteoksensa ovat 9 sinfoniaa, jonka lisäksi hän on säveltänyt lähinnä kirkkomusiikkia. Myöhäisromantikoksi luokiteltava (musiikin aikakausista kirjoitan joskus toiste) Bruckner sävelsi Wagnerin ja Brahmsin varjossa, ja kuvitteli kai olevansa niin huono, että muutteli sinfonioitaan alituiseen muiden sanomisten perusteella. Siksi Brucknerin sinfonioista on liikkeellä useita eri versioita, joista ei ota selvää, mikä oli se lopullinen säveltäjän oma valinta.

Kuultuani tähän astisen elämäni aikana ehkä noin puolen tuhatta esitystä eri sinfonioista olen vähitellen vakuuttunut siitä, että juuri Brucknerilla on ollut kyky tehdä sinfoniamuotoon parasta mahdollista musiikkia. Voi kyllä olla, että lempeni ei oli aivan vaikutteista puhdasta, vaan osittain käyrätorvea soittavan isäni vuosien aivopesun tulos. Kukaan käyrätorvensoittaja ei voi suhtautua viileästi Bruckneriin, hän sävelsi sinfonioihinsa komeita ja vaikeita käyrätorvisooloja, joita ennen on otettu kasoittain rauhoittavia lääkkeitä ja jälkeenpäin vielä enemmän tuoppeja syystä jos toisesta.

Toisin kuin monet aikalaisensa, Bruckner harrasti absoluuttista musiikkia, eikä mitään luonnonäänien, kansantanssin, jodlauksen, tuomiopäivän torvien ja hartaiden sävelien ohjelmallisia sekamelskoja. Älkää ymmärtäkö väärin, arvostan myös myöhäisromanttista hulvatonta megalomaaniaa, jossa 12 seppää takoo alasimia vasaroilla, ja lavalle, lavan taakse, katolle ja ulos on orkesterin ja muutaman kuoron lisäksi sijoiteltu epälukuinen määrä postitorven, pikkurummun, jänisräikän ja tuulikoneen soittajia. Brucknerin sinfoniat ovat näihin nähden vain keskisuuren (n. 100 hengen orkesteri) kokoonpanon musiikkia, joissa pääosassa ovat monumentaaliset muodot ja sointimassat, joihin voi parhaimmillaan (hyvässä akustiikkassa ja hyvien esittäjien tapauksessa) upota kuin valtamereen. Brucknerin sinfoniat kestävät tunnista puoleentoista, mutta en myönnä vielä ikinä pitkästyneeni niitä kuunnellessani. Harmi vaan, että tällaiset teokset vaativat paljon kapellimestarilta, pitää kyetä ylläpitämään jännitettä ja pitäämään ajatukset koossa esim. 90 minuuttia, ja hyviä esityksiä ei ihan helpolla synny. Mutta Sarasteen kykyihin voi tässä asiassa luottaa.

Missään nimessä en voi suositella Brucknerin sinfonioiden kuuntelua taustamusiikkina, ja joku saattaa pitää niitä jotenkin vaikeina. No mutta, ehdoton lempisinfoniani on Brucknerin 7., josta tässä alkua. Orkesterina Berliinin filharmonikot, jota pidetään yhtenä maailman parhaista orkestereista. Johtaa jonkinlainen kapellimestarilegena, romanialainen Sergiu Celibidache. Suurten muotojen mestarina pidetty Celibidache ei suostunut levyttämään, joten tällaiset konserttitaltioinnit ovat ainoat todisteet hänen taiteestaan. Ensimmäiset 1,5 minuuttia menevät aplodeihin, pahoitteluni, mutta tässä tavoitetaan tosiaan jotain sellaista, mistä olen yrittänyt kirjoittaa. Ja jälleen voi samalla lukea Youtubesta muiden friikkien kirjoituksia aiheesta.

http://www.youtube.com/watch?v=eptAff1Jmk8

Loppukaneettina omituinen tapahtuma jostain kymmenen vuoden takaa: Radion sinfoniaorkesterilla oli konsertti oopperatalossa Töölönlahdella, ohjelmassa joku Brucknerin sinfonia ja kapellimestarina J-P Saraste. Kesken sinfonian toiselta parvelta alkoi kuulua omituista naurua ja hetken päästä äänen suunnassa näkyi kävelevän siistin näköinen parrakas mies, joka samantien nosti jalkansa parven kaiteen yli. Parven ulkoseinämässä oli tanko, jolle hän sai jalkansa, mutta selvästi aikeena oli hypätä alas permannolla istuvien katsojien niskaan. Orkesteri lakkasi soittamasta, huilisti orkesterista huusi, että tulkaa pois alta, joka toteutettiinkin vilkkaasti, lievää sekasortoa, huutoja jne. Tässä vaiheessa jotkut parvella istujat olivat saaneet hullusta otteen ja nostaneet hänet takaisin parven sisäpuolelle. Koska konserttisalissa ei ole mitään järjestyksenvalvojia, niin mies pääsi jotenkin ulos salista ilman, että kukaan lopulta sai häntä kiinni, tai sai selvää, kenestä oli kyse. Jälkikäteen eräs musiikkiterapeutti epäili, että kyseessä olisi ollut yksi hänen potilaistaan, joka rakastaa Brucknerin musiikkia. Orkesteri jatkoi pian soittoa, mutta aika vähän siitä jäi sillä kertaa mieleen.