Soittotunnilla

Olinpa pari päivää sitten soittotunnilla ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2004 jälkeen. On paljon hankalaa soitettavaa lähiaikoina, jossa kääntyminen asiantuntijan apuun voisi auttaa, joten vaivasin vanhaa gambaopettajaani Makea. Huvittavasti sitä jollain lailla taantui siihen soitonopiskelija-moodiin, jossa tekisi mieli heti alkuun selitellä, että en oo taas ehtiny harjotella ja sori mun sormet on kylmät ja tää soitin on jotenkin ihan tukossa ja oon just ollu kipeenä jne. Viisaan äiteeni opin mukaan ei kannata sanoa mitään, koska se pilaa tunnelmaa, ja voihan olla, ettei opettaja viitsi puuttua ongelmiin, jotka selvästi johtuvat vain alkukankeudesta tai harjoittelun puutteesta. Silti en pystynyt Maken ihanien itämaisten silkkimattojen keskellä olemaan vaivautuneesti mumisematta pahoittelujani kärsineistä nuoteistani, joissa oli läpikuultavia rasvatahroja ja rispaantuneet reunat.

Sinänsä, eipä ole ollut muutenkaan tapana paljoa puhella soittotunneilla. Opettajan sanomisia kun ei ole yleensä syytä kyseenalaistaa, ainakaan ennen kuin omat taidot ovat opettajan tasolla. Muistan vanhan puolalaisen professorin, jonka kesäkursseilla kävin 12 ja 13 vuotiaana, ja joka sittemmin muutti Suomeen kahdeksi vuodeksi. Olin nuo kaksi vuotta hänen oppilaanaan ja opin paljon. Kerran puolalainen tuli vanhemmilleni kylään sellisti-äitini kutsumana. Kun sitten ruokapöydässä selitin jotain vanhemmilleni suomeksi, niin setä tokaisi hämmästyneenä (englanniksi) "ai Maijalla on tollanen puheääni". En ollut kovin pahasti suutani soittotunneilla aukonut, jota monen saattaa olla vaikea uskoa.

Takaisin tunnille. Soittotuntini jälkeen paikalle sattui toinenkin vanha tuttu, tarkoituksena saada Makelta tukea kokeilemansa sellon ostopäätökseen. Tällä miehellä oli mukanaan sello 1700-luvulta, jota sitten ryhtyivät vuoron perään soittelemaan. Sello oli haettu jostain Keski-Euroopasta kokeiltavaksi, ja oli osittain todella hienosointinen, mutta osittain hiukka ongelmallinen, matalampien äänten sointi oli vähän kapea ja pieni verrattuna korkeampiin, eikä vaimo ollut pitänyt sellosta lainkaan, että siinähän miettivät. Omaan korvaani peli kuulosti täyteläiseltä, leveältä ja helposti syttyvältä (soittimien kuvailussa voi huoletta käyttää treffipalstojen tai viininmaistelun sanastoa) varsinkin kun soittamassa oli kaksi kunnon muusikkoa. Sello oli huvittavan pullean mallinen ja melko iso (ei pidä ymmärtää väärin, täysikokoisten sellojen koon vaihteluväli on nykyään ehkä 5 cm, 1700-luvun alussa oli vielä enemmän vaihtelua, mutta tämä soitin oli nykyisen normaalin rajoissa). Samalla huomasi taas sellaisen omituisen asian, että nämä vanhat soittimet tuntuvat jotenkin tietävän oikeat äänien paikat niin, että kun sormi osuu kohdalleen, niin äänen määrä automaattisesti lisääntyy ja alkaa melkein humisemaan korvissa; vanha puu on tottunut värisemään vuosisatojen aikana loputtomiin toistettujen äänten yläsävelsarjojen tahdissa tai jotain sinne päin (fyysikon konsultaatiolla olisi käyttöä). Olettaen siis, että ne aiemmatkin soittimen käyttäjät ovat soittaneet enimmäkseen oikeitä ääniä. Vanhojen soitinten kanssa käy parhaimmillaan niin, että sormet jotenkin automaattisesti alkavat hakeuta oikeisiin paikkoihin, eikä harjoitella tartte nimeksikään... voisi toivoa ja kuvitella. Soittajan suurin haave olisi nimittäin osata soittaa harjoittelematta, sen verran rasittavaa hinkuttamista se on päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.

Aiheen kunniaksi niiiiiin monen sellotunnin (ja tämänkin soitinkokeilusession) ohjelmasta henkilökohtaisia lempinumeroitani, eli Bachia. Jokainen sellisti soittaa läpi ikänsä Johann Sebastian Bachin kuutta soolosellosarjaa tai ainakin osia niistä, ne kun ovat teknisesti osittain helpohkoja (osittain ei teodellakaan) ja musiikkina mielenkiintoista, vaikkei aina ihan parasta Bachia. Tässä ei ehkä niinkään ideaali-esitys (mm. rasittavan konemaiset trillit, mutta vähiten hermoille käypä mitä youtubesta löysin) suosikistani, eli Allemande-osa kuudennesta sarjasta.

http://www.youtube.com/watch?v=mO29u37s0aM