Kitaran- ja luutunsoittajat

Tämän kesän keikkojen myötä tuntuu sopivalta kirjoittaa kitaristeista ja luutisteista, näpelöinnin mestareista. On taas kuultu ja nähty sellaista soittoa, ettei metsämiehen ja jousisoittajan hoksottimilla tajua ei sitten mitään miten se kaikki tehdään. Noilla soittimilla tuntuu voivan soittaa uskomattoman monimutkaisia, moniäänisiä ja nopeita asioita kovin vaivattoman kuuloisesti. Sen verran kitaristeja ja luutisteja tunnen, että vaivattomuuten en sentään usko, luullakseni näistä löytyy pianistien jälkeen musiikkimaailman kovimmat treenaajat. Kovat harjoittelumäärät kertovat joko kehittyneestä itsekurista tai muiden mielihalujen puutteesta, en lähde tähän pohdintaan pidemmälle.

Usein hämmästyttävien teknisten taitojen lisäksi kitaristit ja luutistit ovat huomattavasti keskimääräistä älykkäämpiä, sivistyneitä ja kaikkea sitä mitä komppiryhmä ei (näihin lasketaan myös matalat jouset ja vaskipuhaltimet). Tästä joukosta löytyvät todennäköisimmin ne sivuhomminaan inversio-ongelmista väitelleet ja kahdeksaa kieltä sujuvasti puhuvat friikit, joiden pöydässä käydään keskustelua klassisesta kirjallisuudesta ja filosofiasta (viimeksi osui silmään Platonin Valtio kitaristin yöpöydällä) ja pelataan shakkia kun muu soittajisto keskittyy humaltumiseen, ajankohtaisiin urheilu-uutisiin ja vastakkaiseen sukupuoleen. Koska näppäily on näppärän ihmisen hommaa, voi monilahjakas kitaristi/luutisti aikansa kuluksi ryhtyä rakentamaan soittimia tai sitomaan perhoja, ja menestyä näissäkin mainiosti. Kaiken tämän lisäksi en muista yhtään pahaluontoista kitaristia tai luutistia, on kivaa olla hyvä, luulen ma.

Jos kitaristien bongailu ihmismassasta kiinnostaa näiden mainospuheiden jälkeen, niin heillä on monesti tapanaan kasvattaa pitkä tukka (jos se sattuu ylipäänsä kasvamaan) ja pitää oikeassa kädessä pitkiä kynsiä. Luutun näppäily tapahtuu enimmässä osassa tapauksia sormien lihalla, jolloin kynnet ovat haitaksi, joten net jotka soittavat sekä luuttua että kitaraa, ovat jatkuvassa kynsien leikkuu- ja kasvatusierteessä tai kehittävät jonkun välimuototekniikan (tarkemmat vinkit täältä). Sähkökitaraa soitetaan enimmäkseen plektralla, joten yllä olevat tuntomerkit sopivat lähinnä akustisiin soittajiin.

Yksinkertaiselle ihmiselle kitara- ja luuttumusiikki voi käydä hermoon, liikaa ääniä ja tapahtumia. Näppäillen tuotetulla musiikilla ongelmana on se, että kun äänen aloitat, niin se ei kauaa soi, ja teit mitä tahansa, niin tyhjyyttä täytyy täyttää nopeasti seuraavilla äänillä. Laulussa, puhaltimissa ja jousisoittimissa keskitytään paljon äänen väriin, sointiin ja muotoiluun, siis laatuun, näppäilijät voinevat siis kuluttaa energiaansa enemmän äänien määrään (tuhmasti sanottuna). Silti, viime vuonna seurailin barokkikitaran mestarikurssia, jossa muuan nälkiintynyt kuusikymppinen jenkki (Hopkinson Smith) kertoi, miten harjoitellaan vaikkapa kokonainen kahden viikon kurssi yhden äänen näppäilyä, ja aloin uskoa, että soinnillakin on jotain tekoa tämän lajin kanssa. Mies kertoi myös, miten kivaa on harjoitella pienissä pätkissä koko päivä: 30 minuuttia yhden äänen näppäilyä, pyykkien viikkausta, 30 min. toisen äänen näppäilyä, kukkien kastelua, 30 min. kolmannen äänen näppäilyä, pieni pyöräretki.... veikkaan että kyseessä on yksineläjä. Yleisölle tällainen paneutuminen ja yksityiskohtien hiominen voi kuitenkin tuottaa pitkäkestoista ja monia aivojen osia stimuloivaa nautintoa.


Tässä näyte Hopkinson Smithin Bachia: http://www.youtube.com/watch?v=0KXDmyUG-pw&amp

ja vähän vanhempaa luuttumusiikkia Italiasta: http://youtu.be/ipc-mPYiLgg


Kitara ja luuttu ovat soittimia siltä ajalta, jolloin nuottikirjoitus ei ollut vielä vakiintunutta. Niinpä suuri osa näille soittimille kirjoitetusta musiikista on tabulatuureina. Niitä on joka aikakaudelle ja alueelle omansa, mutta kaikissa on on ideana joko kirjaimilla tai numeroilla kertoa kieliä esittävällä viivastolla (viivojen määrä on sama kuin soittimen kielien) monennelleko nauhalle (=fret, jos kitaran ja luutun anatomia on tuntematon) sormensa tällätä. Rytmit on sitten merkitty vaihtelevin tavoin äänenkorkeusista erillään tuon viivaston yläpuolelle, tosin joskus rytmejä ei ole merkitty laisinkaan. Tabulatuurit voivat näyttää todella sekavilta, mutta niiden lukeminen on lopulta huomattavasti helpompaa kuin varsinaisen nuottikirjoituksen. Tabulatuurit ovat suoraa kuvakoodia, joissa merkille on aina sama selitys, kun taas nuoteissa voi avain vaihtua, saman äänen voi soittaa monelta eri kieleltä jne. Tästäkin syystä moni erinomainenkaan kitaristi tai luutisti ei osaa lukea nuotteja.

Koskapa näppäilysoitanta on ollut hyvin suosittua läpi vuosisatojen (teinit on ennenkin huomanneet soittotaidon vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen), on kitaroista ja luutuista lukemattomia variaatioita ja esiasteita (vihuela, teorbi, barokkikitara, ukulele...), enkä osaa niistä enempää kertoa. Itsekin aina kysyn, että mikähän peli nyt on kyseessä, koska ulospäin melko samannäköiset soittimet voivat joistain virityksellisistä syistä olla eri nimisiä. Suuri osa kitaramusiikista ja kitaristeista tulee joka tapauksessa edelleen latinomaailmasta, joissa kitaralla ja sen sukulaisilla on tärkeä rooli kansan- ja populaarimusiikissa. Luutunsoitto tänä päivänä on sitä vastoin enemmän vanhasta musiikista kiinnostuneiden kummajaisten heiniä, ellei sitten joku kaikkeen kykenevä kitaristi ole sitäkin joutessaan ja ohimennen opetellut.

Luutunsoitosta ja sen historiasta voisi jatkaa pitkään, mutta tässä on jo nyt liikaa tekstiä ja liian vähän musiikkia. Siispä, otteita luuttuohjelmistosta barokin ajalta:

Kapsberger: Canario http://www.youtube.com/watch?v=Fsuo1hz5YYI&feature=related

Kapsberger: Toccata arpeggiata http://www.youtube.com/watch?v=5ppiWEdors4

de Visée: Suite d'Amila http://www.youtube.com/watch?v=ruRutHXDK9I
 


Sitten pari hittiä barokkikitaralla: 

Sanz: Canario http://www.youtube.com/watch?v=79xtPKLyo_A

Sanz: Folías http://www.youtube.com/watch?v=ZOcZtQ71nTI


Ehkä tunnetuin uuden ajan konserttimusiikin kitarateos:

Rodrigo: Concerto d'Aranjuez http://www.youtube.com/watch?v=CY29JlyAH7c



Esimerkki mykistävästä flamenco-kitarismista:

Vicente Amigo http://www.youtube.com/watch?v=Dsq0O7iHt0I



Ja, herttainen valssi 1800-luvun lopulta:

Tarrega: Gran Vals http://www.youtube.com/watch?v=tpeWHtlIsB4

Nokkahuilu

Viime viikolla oli taas kaupungissa kovin keltaista, Stockan hullut päivät: hula-vanne 2,90, nokkahuilu 1,90, ja väreissä löytyi. Peruskoulun musiikkitunnit läpikäynyt tietää, että jokainen pystyy oppimaan muutaman vinkuvan lirutuksen nokkahuilulla. Koska vakavasti otettavan soittimen ominaisuus on se, ettei asiaan vihkiytymätön saa siitä ylipäänsä minkäänlaista ääntä, niin nokkahuilunhan pitää olla lähinnä lelu. Mutta kuitenkin. Sibelius-akatemiassa on monta nokkahuilua ja vain nokkahuilua ammatikseen opiskelevaa nuorta. Pitäisikö jonkun käydä puhumassa heille jotain universaaleista totuuksista?

Tosiasiassa nokkahuilu on hieno soitin ja siinäkin on oikeammin kyse soitinperheestä kuin yksittäisestä soittimesta. Nokkahuiluja (engl. recorder, saksaksi blockflöte, ruotsin blockflöjt) löytyy joka lähtöön taskukokoisesta sopraniinosta kaksimetriseen kontrabassonokkahuiluun, yleisin näistä on toki se n. 30-senttinen ala-asteelta tuttu sopraanonokkahuilu. Soitinten hinta näyttäisi yleensä olevan hieman enemmän kuin hulluilla päivillä. Enimmäkseen nokkahuilut tehdään joistain kovista etelän puulajeista, mutta olen havainnut ammattilaistenkin käyttävän joissain tilanteissa muovisia nokkahuiluja, ilmeisesti jonkinlaisina kohtuuhintaisina sivusoittimina tai ulkoilmassa. On muuten kiinnostavaa, miten eri soitinperheissä eri kokoluokan edustajista on tullut se suosituin. Niinkuin saksofoneissa ehkä soitetuin on tenori, gamboissa basso, perusjousisoittimissa viulu (vastannee sopraanoa) ja niin edelleen. Kai siinä on kyse sävykkäimmän ja soivimman vaihtoehdon suosimisesta; joku asia soittimen rakenteessa sattuu suosimaan tiettyjä sävelkorkeuksia toisten kustannuksella. Tai sitten on vaan kyse historiallisista oikuista, muodeista ja sattumista.

Vaikka nokkahuilusta saa helpolla äänen, ei sen saaminen kauniiksi ja puhtaaksi ole ollenkaan yksinkertaista. Ainakin nokkahuilun virittäminen on melkein mahdotonta. Se on ns. verstaalla tai tehtaalla viritetty, jonka jälkeen viritystasoihin voidaan vaikuttaa hyvin vähän vetämällä soittimen kappaleita (vähän oikeampi nokkahuilu koostuu tietääkseni aina vähintään kahdesta palasta, mutta voin olla väärässäkin) hieman erilleen tai työntämällä niitä tiukemmin kiinni. Samoin jollain sormituksilla (vaihtelemalla sitä, mitä reikiä sormilla peitetään ja peitetäänkö joku reikä sormilla kokonaan vai vain osittain) voidaan vaikuttaa yksittäisen äänen korkeuteen. Reikien koko, sijainti ja määrä lienee hieman vaihtelevaa eri aikakausien nokkahuiluissa, joka vaikuttaa jollain minulle tuntemattomalla tavalla sormituksiin. Sisäpiirin tietona voin kertoa, että hullujen päivien 1,90-soittimissa oli barokkisormitukset, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Lämmetessään nokkahuilujen samoin kuin useimpien muiden puhaltimien viritystaso nousee. Jos yhtyeessä on nokkahuilujen lisäksi suolikielillä varustettuja jousisoittimia, joiden viritystasolla on taipumus laskea soiton edetessä kun kielet kostuvat ja venyvät, niin mahdollisuuksia virityksen pysymiseen tyydyttävänä ei oikeastaan ole. Voi tietty tehdä niin, että jousisoittimet viritetään hieman yläkanttiin suhteessa nokkahuiluihin ja odotellaan sitä autuaallista lyhyttä hetkeä kun näiden kahden soitinryhmän viritystasot risteävät jatkaakseen taas eri suuntiin. Kun viritystasojen nousu ja lasku eri soitinryhmien sisällä ei ole lineaarista eikä yhtäaikaista niin hyvin soivaa lopputulosta voi odotella hamaan hautaan tällaisissa kokoonpanoissa. Tai vaihtaa täyssynteettisiin kieliin ja muovisiin nokkahuiluihin (1,90!).

Nokkahuilu oli vakavasti otettava soitin ainakin renessanssi- ja barokkiaikaan, jolloin sille sävellettiin valtavat määrät musiikkia. Vivaldi (=vuodenaikojen säveltäjä), jonka sanottiin säveltäneen saman konserton yli 500 kertaa (joka on puhdasta panettelua, toiset vaan ON nopeita ja hyviä), sävelsi paljon nokkahuilulle, tässä näyte konsertosta sopraniinolle: http://www.youtube.com/watch?v=U67EHW13-kY

Tässä taasen näyte nokkahuilun onnistuneesta käytöstä barokkimusiikissa: http://www.youtube.com/watch?v=XIXPfOVUHog&feature=related
Kyseessä J.S. Bachin mestarillinen kantaatti "Actus tragicus", jonka pitäisi herättää ajatuksia kirkkovuoden loppupään tuomiosunnuntain teemoista, kuten maailmanlopusta ja kaiken katoavaisuudesta.


Sitten vielä vähän vanhempaa, eli varhaisbarokin ajan nokkahuiluyhtyettä. Kappale loppuu harmillisesti kesken, mutta eiköhän idea tule selväksi. http://www.youtube.com/watch?v=tcp164LBWfQ&feature=related

Soittotunnilla

Olinpa pari päivää sitten soittotunnilla ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2004 jälkeen. On paljon hankalaa soitettavaa lähiaikoina, jossa kääntyminen asiantuntijan apuun voisi auttaa, joten vaivasin vanhaa gambaopettajaani Makea. Huvittavasti sitä jollain lailla taantui siihen soitonopiskelija-moodiin, jossa tekisi mieli heti alkuun selitellä, että en oo taas ehtiny harjotella ja sori mun sormet on kylmät ja tää soitin on jotenkin ihan tukossa ja oon just ollu kipeenä jne. Viisaan äiteeni opin mukaan ei kannata sanoa mitään, koska se pilaa tunnelmaa, ja voihan olla, ettei opettaja viitsi puuttua ongelmiin, jotka selvästi johtuvat vain alkukankeudesta tai harjoittelun puutteesta. Silti en pystynyt Maken ihanien itämaisten silkkimattojen keskellä olemaan vaivautuneesti mumisematta pahoittelujani kärsineistä nuoteistani, joissa oli läpikuultavia rasvatahroja ja rispaantuneet reunat.

Sinänsä, eipä ole ollut muutenkaan tapana paljoa puhella soittotunneilla. Opettajan sanomisia kun ei ole yleensä syytä kyseenalaistaa, ainakaan ennen kuin omat taidot ovat opettajan tasolla. Muistan vanhan puolalaisen professorin, jonka kesäkursseilla kävin 12 ja 13 vuotiaana, ja joka sittemmin muutti Suomeen kahdeksi vuodeksi. Olin nuo kaksi vuotta hänen oppilaanaan ja opin paljon. Kerran puolalainen tuli vanhemmilleni kylään sellisti-äitini kutsumana. Kun sitten ruokapöydässä selitin jotain vanhemmilleni suomeksi, niin setä tokaisi hämmästyneenä (englanniksi) "ai Maijalla on tollanen puheääni". En ollut kovin pahasti suutani soittotunneilla aukonut, jota monen saattaa olla vaikea uskoa.

Takaisin tunnille. Soittotuntini jälkeen paikalle sattui toinenkin vanha tuttu, tarkoituksena saada Makelta tukea kokeilemansa sellon ostopäätökseen. Tällä miehellä oli mukanaan sello 1700-luvulta, jota sitten ryhtyivät vuoron perään soittelemaan. Sello oli haettu jostain Keski-Euroopasta kokeiltavaksi, ja oli osittain todella hienosointinen, mutta osittain hiukka ongelmallinen, matalampien äänten sointi oli vähän kapea ja pieni verrattuna korkeampiin, eikä vaimo ollut pitänyt sellosta lainkaan, että siinähän miettivät. Omaan korvaani peli kuulosti täyteläiseltä, leveältä ja helposti syttyvältä (soittimien kuvailussa voi huoletta käyttää treffipalstojen tai viininmaistelun sanastoa) varsinkin kun soittamassa oli kaksi kunnon muusikkoa. Sello oli huvittavan pullean mallinen ja melko iso (ei pidä ymmärtää väärin, täysikokoisten sellojen koon vaihteluväli on nykyään ehkä 5 cm, 1700-luvun alussa oli vielä enemmän vaihtelua, mutta tämä soitin oli nykyisen normaalin rajoissa). Samalla huomasi taas sellaisen omituisen asian, että nämä vanhat soittimet tuntuvat jotenkin tietävän oikeat äänien paikat niin, että kun sormi osuu kohdalleen, niin äänen määrä automaattisesti lisääntyy ja alkaa melkein humisemaan korvissa; vanha puu on tottunut värisemään vuosisatojen aikana loputtomiin toistettujen äänten yläsävelsarjojen tahdissa tai jotain sinne päin (fyysikon konsultaatiolla olisi käyttöä). Olettaen siis, että ne aiemmatkin soittimen käyttäjät ovat soittaneet enimmäkseen oikeitä ääniä. Vanhojen soitinten kanssa käy parhaimmillaan niin, että sormet jotenkin automaattisesti alkavat hakeuta oikeisiin paikkoihin, eikä harjoitella tartte nimeksikään... voisi toivoa ja kuvitella. Soittajan suurin haave olisi nimittäin osata soittaa harjoittelematta, sen verran rasittavaa hinkuttamista se on päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.

Aiheen kunniaksi niiiiiin monen sellotunnin (ja tämänkin soitinkokeilusession) ohjelmasta henkilökohtaisia lempinumeroitani, eli Bachia. Jokainen sellisti soittaa läpi ikänsä Johann Sebastian Bachin kuutta soolosellosarjaa tai ainakin osia niistä, ne kun ovat teknisesti osittain helpohkoja (osittain ei teodellakaan) ja musiikkina mielenkiintoista, vaikkei aina ihan parasta Bachia. Tässä ei ehkä niinkään ideaali-esitys (mm. rasittavan konemaiset trillit, mutta vähiten hermoille käypä mitä youtubesta löysin) suosikistani, eli Allemande-osa kuudennesta sarjasta.

http://www.youtube.com/watch?v=mO29u37s0aM

Es ist vollbracht

Nyt tulee aika stydiä kamaa, varoitan. Tästä en ehkä aloittaisi tutustumista kyseiseen musiikinlajiin, mutta nyt on kirjoittajalla oma lehmä ojassa. Etsiskelin innoistusta omalle reenaamiselle nimittäin, kun pitäisi parin kuukauden sisään suorittaa tätä samaa.

Jos pitäisi valita se yksi säveltäjä autiolle saarelle, niin minulle se on aina ollut Johann Sebastian Bach. Bachin musiikissa yhdistyvät täydellinen muototaju, mielikuvitus, sointivärit ja muuta hienoa, helpommin sanottuna järki ja tunteet. Musiikin aikakausissa Bach sijoittuu barokin loppupäähän. Bachia ei pidetä uudistajana, vaan jonkinlaisena tyylikauden loppuhuipennuksena. Tässä välissä sellainen juttu, että länsimainen kehitysajattelu, jossa uusi on edistystä, ei mielestäni sovi musiikkiin. Tai siis sillä konstilla on saatettu koko sivilisaatio ja kulttuuri umpikujaan. Mutta tästä joskus toiste. Ehkä.

Päivän musiikki on Bachin Johannes-passion keskivaiheilta. Olisi ollut parempi vain äänenä, lähikuvat vääntelevistä naamoista häiritsee kuuntelemista, mutta tässä näkyy hyvin yksi klassisen musiikin tradition kummajainen, eli poikasolistit. Suomessa poikakuorotraditio on ohut, Cantores Minores, Rauman poikakuoro ja Pirkanpojat Tampereella ovat tietooni ainoat. Keskieuroopassa ja Englannissa meno on aivan toista, niinkuin tästäkin videosta voi päätellä. Poikakuorossa taistellaan aina aikaa vastaan, kamalalla kiirellä pitää saada pienet nulkit omaksumaan koko raskas traditio ja pysymään pyörtymättä kolme tuntia kestävät kirkkoteokset, kunnes äänenmurros iskee ja tuhoaa hienoimmankin solistinuran. Lauluteknisesti materiaali voi olla todella hankalaa, mutta hyvin menee, kun ei vaan kerrota sitä lapsille. Musikaalinen lahjakkuus on pääasiassa matkimista ja tossa iässä oppii mitä tahansa sirkustemppuja.



Tämä pätkä on mielestäni Johannes-passion dramaattisin ja järkyttävin kohta. Ilman kristillistä vakaumustakin tilanteen suru ja ahdistus käy päälle. Jeesus on juuri sanonut "se on täytetty" ja sittenhän se kuolee. Bach on valinnut tätä kertomaan gamban ja alttolaulajan. Gamba oli Bachin aikaan jo menossa pois muodista, mutta ilmeisesti hän on katsonut tämän soitinvalinnan draamallisesti osuvaksi, gamban ääni kun on vähän karunpuoleinen ja valittava. En tiedä onko Bach tarkoittanut laulusolistiksi naisäänen, korkean miesäänen (kontratenori tai silloin ehkä kastraatti) vai pojan, kaikkia versioita olen kuullut. Poikasolisti tässä on ihana, tilanteesta jotenkin häviää kaikki aikuisuuden tuoma tunteiden kypsyys ja analyyttisyys. On kyllä hienoa musiikkia. Jos ette usko niin kuunnelkaa joku toinen esitys tai tämä muutama kerta uudelleen. Koko Johannes-passionkin voi kuunnella, nyt tai pääsiäisenä livenä jossain Suomen kirkossa, jos sattuu saamaan liput.