Nokkahuilu

Viime viikolla oli taas kaupungissa kovin keltaista, Stockan hullut päivät: hula-vanne 2,90, nokkahuilu 1,90, ja väreissä löytyi. Peruskoulun musiikkitunnit läpikäynyt tietää, että jokainen pystyy oppimaan muutaman vinkuvan lirutuksen nokkahuilulla. Koska vakavasti otettavan soittimen ominaisuus on se, ettei asiaan vihkiytymätön saa siitä ylipäänsä minkäänlaista ääntä, niin nokkahuilunhan pitää olla lähinnä lelu. Mutta kuitenkin. Sibelius-akatemiassa on monta nokkahuilua ja vain nokkahuilua ammatikseen opiskelevaa nuorta. Pitäisikö jonkun käydä puhumassa heille jotain universaaleista totuuksista?

Tosiasiassa nokkahuilu on hieno soitin ja siinäkin on oikeammin kyse soitinperheestä kuin yksittäisestä soittimesta. Nokkahuiluja (engl. recorder, saksaksi blockflöte, ruotsin blockflöjt) löytyy joka lähtöön taskukokoisesta sopraniinosta kaksimetriseen kontrabassonokkahuiluun, yleisin näistä on toki se n. 30-senttinen ala-asteelta tuttu sopraanonokkahuilu. Soitinten hinta näyttäisi yleensä olevan hieman enemmän kuin hulluilla päivillä. Enimmäkseen nokkahuilut tehdään joistain kovista etelän puulajeista, mutta olen havainnut ammattilaistenkin käyttävän joissain tilanteissa muovisia nokkahuiluja, ilmeisesti jonkinlaisina kohtuuhintaisina sivusoittimina tai ulkoilmassa. On muuten kiinnostavaa, miten eri soitinperheissä eri kokoluokan edustajista on tullut se suosituin. Niinkuin saksofoneissa ehkä soitetuin on tenori, gamboissa basso, perusjousisoittimissa viulu (vastannee sopraanoa) ja niin edelleen. Kai siinä on kyse sävykkäimmän ja soivimman vaihtoehdon suosimisesta; joku asia soittimen rakenteessa sattuu suosimaan tiettyjä sävelkorkeuksia toisten kustannuksella. Tai sitten on vaan kyse historiallisista oikuista, muodeista ja sattumista.

Vaikka nokkahuilusta saa helpolla äänen, ei sen saaminen kauniiksi ja puhtaaksi ole ollenkaan yksinkertaista. Ainakin nokkahuilun virittäminen on melkein mahdotonta. Se on ns. verstaalla tai tehtaalla viritetty, jonka jälkeen viritystasoihin voidaan vaikuttaa hyvin vähän vetämällä soittimen kappaleita (vähän oikeampi nokkahuilu koostuu tietääkseni aina vähintään kahdesta palasta, mutta voin olla väärässäkin) hieman erilleen tai työntämällä niitä tiukemmin kiinni. Samoin jollain sormituksilla (vaihtelemalla sitä, mitä reikiä sormilla peitetään ja peitetäänkö joku reikä sormilla kokonaan vai vain osittain) voidaan vaikuttaa yksittäisen äänen korkeuteen. Reikien koko, sijainti ja määrä lienee hieman vaihtelevaa eri aikakausien nokkahuiluissa, joka vaikuttaa jollain minulle tuntemattomalla tavalla sormituksiin. Sisäpiirin tietona voin kertoa, että hullujen päivien 1,90-soittimissa oli barokkisormitukset, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Lämmetessään nokkahuilujen samoin kuin useimpien muiden puhaltimien viritystaso nousee. Jos yhtyeessä on nokkahuilujen lisäksi suolikielillä varustettuja jousisoittimia, joiden viritystasolla on taipumus laskea soiton edetessä kun kielet kostuvat ja venyvät, niin mahdollisuuksia virityksen pysymiseen tyydyttävänä ei oikeastaan ole. Voi tietty tehdä niin, että jousisoittimet viritetään hieman yläkanttiin suhteessa nokkahuiluihin ja odotellaan sitä autuaallista lyhyttä hetkeä kun näiden kahden soitinryhmän viritystasot risteävät jatkaakseen taas eri suuntiin. Kun viritystasojen nousu ja lasku eri soitinryhmien sisällä ei ole lineaarista eikä yhtäaikaista niin hyvin soivaa lopputulosta voi odotella hamaan hautaan tällaisissa kokoonpanoissa. Tai vaihtaa täyssynteettisiin kieliin ja muovisiin nokkahuiluihin (1,90!).

Nokkahuilu oli vakavasti otettava soitin ainakin renessanssi- ja barokkiaikaan, jolloin sille sävellettiin valtavat määrät musiikkia. Vivaldi (=vuodenaikojen säveltäjä), jonka sanottiin säveltäneen saman konserton yli 500 kertaa (joka on puhdasta panettelua, toiset vaan ON nopeita ja hyviä), sävelsi paljon nokkahuilulle, tässä näyte konsertosta sopraniinolle: http://www.youtube.com/watch?v=U67EHW13-kY

Tässä taasen näyte nokkahuilun onnistuneesta käytöstä barokkimusiikissa: http://www.youtube.com/watch?v=XIXPfOVUHog&feature=related
Kyseessä J.S. Bachin mestarillinen kantaatti "Actus tragicus", jonka pitäisi herättää ajatuksia kirkkovuoden loppupään tuomiosunnuntain teemoista, kuten maailmanlopusta ja kaiken katoavaisuudesta.


Sitten vielä vähän vanhempaa, eli varhaisbarokin ajan nokkahuiluyhtyettä. Kappale loppuu harmillisesti kesken, mutta eiköhän idea tule selväksi. http://www.youtube.com/watch?v=tcp164LBWfQ&feature=related