Lyömäsoittimista ja -soittajista

Istuksin odottamassa harjoitusten alkua musiikkikorkeakoulun käytävällä tässä päivänä eräänä, kun vieras nuori mies muutaman kerran eestaas seilattuaan rohkaistui kysymään, olisiko minulla teippiä mukana. No, kunnon naisella kulkee käsilaukussa kaikkea tarpeellista, kuten indonesialaista energiajuomajauhetta, puukko, pari kännykkää, särkylääkkeitä, villasukat ja haavateippiä. Tarjosin herralle näistä viimeistä, joka ihmetyksekseni nosti hymyn naamalle ja oli kuulemma täydellistä. Palkkioksi vaadin selityksen, joka oli jotain epämääräistä "demppaan rumpuja". Koska harjoitukseni alku myöhästyi, pääsin kuulemaan avonaisesta ovesta teippini käytön seurauksia. Ilmeisesti tyyppi teippasi kolmen rummun sisään talouspaperia vaimentamaan ääntä. Kaverilleen hän koitti yksityiskohtaisesti selittää, minkälaista mäikettä ja pauketta juuri nyt oli hakemassa. Selvästi paperia ja teippiä olisi vielä kaivattu lisää, koska vain yksi kolmesta rummusta saatiin kuulostamaan oikealta. Saundit ei olleet ihan kohdallaan siis. En ollut taas pitkään aikaan tullut ajatelleeksi, että ihan oikeasti lyömäsoittajillakin on muutakin kuin rytmitajua.

Samalla lailla kuin basisteja, lyömäsoittajia pidetään rentoina, vähän yksinkertaisina, rytmiveressä-testosteronipakkauksina, jotka tyypillisesti saa kaikki naiset. Toisaalta, rumpaleiksi (kevyen musiikin puolella nimitys on useimmiten rumpali, klassisella puolella lyömäsoittaja) ja lyömäsoittajiksi valikoituu myös niitä ylivilkkaita vilkkusilmiä, joille ei tuota mitään ongelmaa pitää kaikkia raajoja jatkuvassa liikkeessä 24/7. Erityisesti nuorten lyömäsoittajien kanssa kapakassa saa kärsiä jatkuvasta pöytärummutuksesta, joka ei välttämättä tasoitu edes viinalla, vaan voi johtaa ns. helikopterikänneihin. Voidaan myös ajatella, ettei lyömäsoittaja tarvitse kummoista sävelkorvaa. Ehkä näin on, jos soittaa vaikkapa pelkkää rumpusettiä, mutta orkesterin lyömäsoittajaksi ei ilman kelvollisia korvia pääse. Patarummut pitää osata virittää oikeille sävelkorkeuksille, usein kesken sävellyksen.  Sitten on mallet-soittimet, eli ne vähän isot ksylofonin näköiset, joita hakataan pallopäisillä kapuloilla, nimeltään ainakin marimba ja vibrafoni; niillä soitetaan täysin melodista musiikkia, ja niiden kieliä pitää tietääkseni jopa joskus virittää, miten, sitä en osaa selittää.  Ja kaipa siellä kioskissa (=rojuarsenaali, jota raahataan lavan takaosaan konsertista toiseen) muutakin sävelkorvaa vaativaa on tarjolla, niitä on vaan niiiiiin paljon, että perussoittajalla ei ole mitään käsitystä soitinten virallisista nimistä tai teknisistä vaatimuksista. Toisaalta, täällä klassisen musiikin puolella on yksi kansainvälistä uraa tekevä lyömäsoitinsolisti, Evelyn Glennie, joka on täyskuuro. Miten se onnistuu, en ihan tiedä, mutta hän kuulemma esiintyy usein sukkasillaan tai paljain jaloin, aistii sitä kautta äänenvärähtelyjä.

Monesti tulee mieleen, että ainakin lyömäsoittajat pääsevät kaikesta muita helpommalla; lukevat Aku Ankkaa takarivissä ja soittavat sen yhden lautastenlyönnin koko sinfoniassa. Vanhalla oopperatalolla Helsingin Bulevardilla lyömäsoittajien soitinvaraston seinät olivat täynnä nakuja naiskuvia ja orkesterimontussa niillä oli telkkari, josta näki kapellimestarin, tai sitten vaikka jääkiekkoa kanavaa vaihtamalla. Kun jousisoittaja puurtaa tuoliinsa sidottuna jonkun rasittavan sinfonian parissa sormet maitohapoilla, voi iskeä kateus takarivin jengiin, joka nojailee seiniin, kuiskuttelee toisilleen ja kilauttaa jotain metalliputkea pari kertaa koko harjoituksen aikana.

Toisaalta lyömäsoittajat joutuvat kuitenkin tekemään sen kaiken, mitä muut eivät osaa ja suostu. Kuten soittavat sorsapilliä, kirjoituskonetta, repivät sanomalehtiä tai läiskyttävät vettä saaveissa. Konserttilavalla. Eikä tosiasiassa ole ollenkaan helppoa soittaa sitä yhtä lautastenläimäystä kohdalleen, kun ensin odotat paikallaan istuen 45 minuuttia ja lasket taukoja. Kapellimestari tyypillisesti lupaa harjoituksissa, että "mä näytän sulle sitte, älä oo huolissasi", johon ei tietenkään voi missään nimessä luottaa. Suuret taiteilijat tempautuvat keikan koittaessa ilmaisun pyörteeseen ja unohtavat kaikki reilun pelin säännöt. Mutta siihen ollaan totuttu, ja jokainen orkesterilainen tietää, että ite pitää taukonsa laskea. Jos johonkin voi luottaa, niin ehkä siihen kaikenkokeneeseen konserttimestariin tai jonkun muun soitinryhmän vetäjään, jolla on pomminvarma laskupää ja vähemmän tuulella käyvä sielunrakenne kuin keskivertokapellimestarilla.

Lisäksi, harvalla on mitään käsitystä lyömäsoittimien vaativuudesta. Että pitääkö sitä rummuttamistakin ihan tosissaan harjoitella? En tosiaan tiedä, mutta varsinkin koordinoitu neliraajatoiminta, jota settiä soittava rumpali harjoittaa, vaikuttaa enemmänkin opitulta kuin myötäsyntyiseltä. Parhaimmillaan niiden touhuja voi seurata kuin sirkusesitystä, osa heitteleekin kapuloita metrien korkeuteen ja saa vielä kiinni. Niin ja monimutkaisten rytmin saaminen toimimaan (svengaamaan ku hirvi sanoisi vanhempi jazz-toimittaja) vaatii sekä luontaista hyvää rytmitajua (joka puuttuu yllättävän monelta orkesterimuusikolta ja solistilta) että kovaa rutiinia.

Ja lopuksi, musiikkielämä (tai ainakin naismuusikon elämä) olisi paaaaljon tylsempää ilman lyömäsoittajia.