Pianomusiikki, George Clooney ja täysikuu

Muistaakseni Sibelius piti pianoa lyömäsoittimena. Aiemmin ajatus lähinnä huvitti, koska pidin pianoa soittimena muiden joukossa, ehkä yhtenä hienoimmista. Pianolle on sävelletty sellainen määrä klassisen musiikin merkkiteoksia ja muuta tasokasta kamaa, ettei niihin tutustumiseen ihmiselämä riitä, säveltäjäniminä mainittakoon vaikkapa Mozart, Brahms, Beethoven, Liszt ja Rahmaninov. Pianisteissa on myös suuri määrä mestarillisia monilahjakkuuksia, säveltäjiä, kirjailijoita, poliitikkoja, siis sitä muusikkojen tasokkaampaa päätä, joiden rinnastaminen lyömäsoittajiin on melkomoista panettelua. Ajan myötä, ehkä tutustuttuani tasavireisyyttä (pianot viritetään tasavireisiksi) paremmin soiviin musiikin muotoihin ja kuultuani riittävästi pianistien maskuliinis-atleettisia sointivyörytyksiä, olen lähentynyt Ison Jannen käsitystä. Pianon soitto on alkanut kuulostaa korvissani enemmän ja enemmän rasittavalta kolistelulta, ja yleensä vaihdan radiosta kanavaa, jos sieltä sattuu tulemaan jotain pianomusiikkia.

Noh, pitkän suolikielikuurin ja laulumusiikin kuuntelun jälkeen olen havainnut, että pianokin voi joskus kuulostaa ihan nautittavalta ja pianonsoittoa voi tulla jopa ikävä. Pari viikkoa sitten kaksi nuorta miestä kantoi 24 neliön yksiööni pystypianon ja olen ollut asiasta ylen onnellinen siitä lähtien. Piano on todella kiva vehje, kun sitä ei tarvitse virittää (itse), ei kaivaa kotelosta, ei tehdä mitään valmisteluja, kunhan vaan istuu ja ryhtyy soittopuuhiin. Ja aina saa varmasti jotain ääniä aikaiseksi. Lisäksi, kun piano nyt on se joka kodin sisustuselementti, niin sille löytyy huimat määrät kaikenlaista omalle tasolle sopivaa nuottikirjaa, joita kahlailemalla läpi voi itseään terapiamielessä viihdyttää. Naapureiden viihtyvyydestä en sitten tiedä.

Mutta, otsikkoon. Minua ei ehkä voi syyttää liian hienostuneesta mausta; ehdottomat lempileffanäyttelijäni ovat George Clooney, Brad Pitt ja Johnny Depp. Kaksi kolmesta näistä löytyy samasta leffasta, jonka loppukohtaus on jäänyt ikuisesti mieleeni, paljolti pianomusiikin takia. Veijarirötöstelyelokuva Ocean's elevenissä täydellisen onnistuneen keikan jälkeen joukko autuaita uroita katselee Las Vegasissa suihkulähdettä ja taustalla soi taivallinen musiikki, Debussyn "Clair de lune", tosin orkesteriversiona. Clair de lune (=kuunvalo tms.) on ranskalaisen Claude Debussyn (1862-1918) ehkä tunnetuin kappale, muutaman minuutin pieni tunnelmapala pianolle sävelletystä kokoelmasta "Suite bergamasque". Kovin ranskalaista, tyylilajina impressionismi tai jälkiromantiikka, miten nyt musiikkia haluaakin jakaa aikakausiin, mutta jotenkin vastustamattoman raukeaa ja kaunista. Ehkei kukaan vakavasti otettava säveltäjä tai muusikko nykyään kehtaisi tehdä mitään näin sokerista, mutta hyvä että joskus on kehdattu. Mielestäni yltiöromantiikkaa on tyylilajina aivan turhan aliarvostettua ja amerikkalaisten omimaa.

Pienen nettiseikkailun jälkeen sain taas havaita, ettei Ocean's eleven tosiaankaan ollut ainoa elokuva, jossa tämä kappale esiintyy. Olkaatten hyvät, pääsiäisviikon täysikuuta ihaillessa voitte vaikka kuunnella jotain seuraavista:

ensin ihan perus-pianoversio:

http://www.youtube.com/watch?v=-LXl4y6D-QI

sitten Ocean's 11:

http://www.youtube.com/watch?v=DLDFOzB2iHc

ja Twilight:

http://www.youtube.com/watch?v=bI0EuQd3bAA

Al Pacino ja Michelle Pfeiffer elokuvassa Frankie and Johnny:

http://www.youtube.com/watch?v=kXoia1sqXfQ

ja vielä Disneyn Fantasia:

http://www.youtube.com/watch?v=FcpamvLB2JU