Madama Butterfly

Lausutaan Batterflai. Kuuntelin pari päivää sitten radiosta (Ylen ykköseltä, eihän tällainen niuho muihin kanaviin pysty) musiikkijournalisti Minna Lindgrenin humoristista tarinaa Giacomo Puccinin kenties tunnetuimmasta oopperasta "Madama Butterfly". Minna näki paljon huvittavaa tässä japanilaista, amerikkalaista ja italialaista kulttuuria yhdistävässä mestariteoksessa mutta itse en pysty kuin nyyhkimään ja tyrskimään tätä kuullessani. Aivan sietämätöntä kidutusta, tragediaa, jossa ensi hetkestä tietää, että koko juttu päättyy hirvittävään katastrofiin, pettymykseen ja murheeseen. Lyhyesti kyseessä on aika yksinkertainen ja ennalta arvattava tarina, jossa mies pettää ja jättää, tyttö saa lapsen, ja toivon menetettyään tappaa itsensä. Pääosassa on japanilainen 15-vuotias Cio-Cio San, sittemin Mrs Benjamin Franklin Pinkerton eli Madama Butterly, joka ottaa amerikkalaisen laivastoupseerin liehittelyt todesta ja antautuu miehelle täysin, tuhoisin seurauksin. Oopperan muut hahmot varoittelevat molempia asianosaisia suhteen seurauksista, tunnelma on alusta lähtien painostava ja siksi ehkä kaikki tässä oopperassa onkin niin järjettömän kaunista ja haurasta. Tässä ehkä kuuluisin aaria "Un bel di vedremo" (=yhtenä kauniina päivänä) erinomaisen, fiksun(!) ja sympaattisen(!) jenkkisopraanon Reneé Flemingin laulamana:
http://www.youtube.com/watch?v=7Z3-yBlDckY

Oopperan syntyaikana japanilainen kulttuuri oli Euroopassa äärimmäisen trendikästä ja kiihottavaa, eikä Amerikan Yhdysvallatkaan ollut täällä niin tuttu kuin se nyt on. Italiaksi laulettu amerikkalaistunnelma on kieltämättä koomista, kuten tässä B. F. (=Bloody Fool, ihan säveltäjänkin mielestä, kertoi Minna Lindgren) Pinkertonin omahyväisessä aariassa; korvaan pistää Ameriikan nykyinen (muttei vielä oopperan tekoaikainen) kansallislaulu ja sanat "jenki vagabondoooo".

Pidin Madama Butterlyta hiukan tylsänä, kun sain joskus teininä sen levyllä Maria Callas pääosassa. Diivojen diiva Callas on täydellinen päärooliin, mutta musiikki on jollain lailla hahmotonta ja vellovaa noin ensialkuun. Joskus vielä nuorempana näin telkkariversion Mirella Frenin ja Placido Domingon tähdittämästä oopperasta, mutta silloin jäi mieleen lähinnä upeat laulajat ja loppukohtaus, jonka verisyys sävähdytti (älkää kysykö miksi, pidin mm. 5-luokkalaisena hyvin perusteellisen esitelmän Mustasta surmasta). Tässä kiinnostuneille pari palaa:

Lemmiskelyn alkua,: http://www.youtube.com/watch?v=TyfxljCVsJU
päästään asiaan: http://www.youtube.com/watch?v=htaixsdRXl0

Muutaman kuuntelukerran jälkeen melodiat ovat tuttuja ja musiikin teho kasvaa, mutta levyltä kuultuna ei tarinaan niin kiinnitä huomiota. Siksi jouduin aivan yllättäen kamalaan epätoivoon, kun pari vuotta sitten näin oopperan elokuvateatterissa New Yorkin Metropolitanin versiona. Tätä esitystä katsellessa tuli mieleen, että rahalla saa ja autolla pääsee, varsinkin Ameriikassa. Kun laitetaan tarpeeksi pätäkkää pöytään niin on varaa mistä valita ja aina välillä syntyy jotain unohtumatonta. Ohjaajana tässä esityksessä on elokuvamies Anthony Minghella (Englantilainen potilas, Lahjakas herra Ripley), joka vielä lisäväristyksenä on keksinyt hankkia omituisia nukketeatterityyppejä käyttelemään Butterflyn poikaa esittävää hämmentävän ilmeikästä nukkea. Että osaa se kuminukkekin itkettää. Butterflyta esittää tuhti aikuinen amerikkalaisnainen, joka onnistuu olemaan silti järkyttävän koskettava (tai sitten rouvan laulutaito vaan peittää alleen kaiken vähäpätöisemmän). Oopperassa joutuu aina tekemään kompromisseja näytelmällisen lava-uskottavuuden ja laulutaiteen välillä; tässä mielessä Butterlyn rooli on todella hankala, nimittäin siinä on laulettavaa koko illaksi, ja rooliin tarvitaan suurta, laaja-alaista ja kestävää ääntä, eikä kukaan hentoa teiniä edes etäisesti muistuttava yleensä ole siunattu näillä avuilla. Toisaalta, en pidä mitenkään huonona, että tällaista roolia esittää joku vähän verevämpi hahmo. Päähenkilön nuoruudella lisätään tarinaan dramatiikkaa ja ehdottomuutta, mutta muuten aihe on mielestäni iätön (lemmensuru tuskin helpottaa iän myötä) ja kestää monenlaisia tulkintoja, niinkuin mestariteokset yleensäkin.

Suomen kansallisoopperassa olisi ollut mahdollisuus nähdä tämä ooppera joulun alla, mutta jäi sekin näkemättä, ei paljon kulttuuri kiinnosta. Mutta ehkä sinne voisi mennä seuraavaksi katsomaan Parsifalia, Wagnerin oopperaa, joka kestää hiukka yli 5 tuntia, musiikki on koko ajan joko hidasta tai erittäin hidasta ja aihepiiri ylevän myyttinen ilman mitään kosketuspintaa normaaliin elämään. Päähenkilöiden nimetkin ovat kuin suoraan keskimaahan sijoittuvista tietokonepeleistä: Parsifal, Kundry, Gurnemanz, Klingsor ja Amfortas.
Tässä näyte Wagnerin rennosta otteesta, oopperan alun alkua (koko pätkän kesto olisi 15 minuuttia): http://www.youtube.com/watch?v=7kWlTCx6m_k

Toisaalta, vähän niinkuin Indiana Jonesissa ja Da Vinci-koodissa, tässäkin metsästetään Graalin maljaa, että sinänsä ihan tuttua kauraa. Sattuvasti esitysajankohdaksi on valittu pääsiäistä edeltävä aika, piinaviikot. Tunnelmaa voi kohottaa vaikka paastoamalla muutaman päivän ennen esitystä. Sanomattakin lienee selvää, että olen tällaisen musiikin suuri fanittaja ja kaikki halukaat vihitään täällä virtuaalimaailmassa tai luonnossa kyseisen teoksen syvimpiin yksityiskohtiin ennen visiittiä Töölönlahdelle niin, että oopperanautinnosta tulee mahdollisimman täydellinen. Tässä vielä Disney-versio aiheesta. Anyone?

Oopperasta osa 1.

Hesarin Nyt-liitteen innoittamana ryhdyn arvatenkin vaikeaan tehtävään eli lämmittämään ihmismieltä otolliseski oopperasopraanoille. Eilen ilmestyneesstä Nytissä (s. 15) oli juttu Tintti-sarjakuvassa esiintyvästä oopperadiiva Castafioresta, joka laulaa Gounodin Faust-oppeeran jalokiviaariaa. Ehkei tämä olisi riittänyt, mutta viime yönä törmäsin kansallisoopperassa nyt pyörivän Faustin ensi-illasta tulleeseen huilistiin, joka antoi kaksi henkilökuntalippua, eli pakkohan se on aiheesta yrittää kiinnostua. On kuulemma hyvä naissolisti.

Itselläni kesti vuosia lämmetä naispuoliselle oopperalaululle enkä yhtään ihmettele miksi. Usein se kuulostaakin kamalalta kirkunalta, jossa ääniä ei erota toisistaan ja itse laulajat vaikuttavat aika naurettavilta joulukuusiksi pyntättyinä ja naamaa väännellessään. Mutta jos aloittaa parhaista, ja pitää vaikka silmiä kiinni, ettei altistu ihan kaikelle häiritsevälle maneerisuudelle heti, niin lajista voi oppia pitämään. Lopulta voi päätyä sellaiseen hävettävään tilaan, jossa tiedostaa homman kaiken naurettavuuden mutta siitä huolimatta ei voi olla kyynelehtimättä kun joku sopraano avaa suunsa ja päästää ilmoille jonkun oopperakirjallisuuden helmen niin että kitapurje vipattaa.

Oopperalaulu on vaativa laji, ensiksikin pitää olla ns. hyvä äänimateriaali, eli luonnonlahjana vahvat äänihuulet ja pään onteloiden (nielu, suu) rakenne, joilla saadaan kaunista ääntä ja paljon. Sitten kaikki tavanomaiset musiikilliset kyvyt (rytmitaju, sävelkorva, musiikillinen muototaju), joissa tosin voidaan hieman tinkiä jos äänimateriaali on riittävän hyvä. Sitten henkilöstä riippuen pitää harjoitella vuosia, vaikka päivittäinen harjoittelumäärä ei voi olla kovin suuri (2-3 tuntia ehkä), ettei ääni rasitu. Usein varsinainen äänen harjoittaminen aloitetaan äänenmurroksen jälkeen myöhäisessä teini-iässä tai sen jälkeenkin. Soittamisessa ammattiin tarvittavan tekniikan omaksuminen ei yleensä onnistu enää aikuisiässä, toisin kuin laulajilla, joista useilla onkin pari lasta ja siviiliammatti ennenkuin ura pääsee kunnolla nousuun. Laulajan nuotinluku ja musiikin muu ymmärtäminen voidaan tarvittaessa ulkoistaa korrepetiittorille, eli pianistille, joka on erikoistunut opettamaan kädestä pitäen laulajille oopperaroolit, tulkinnan ja ylipäänsä kaiken, mikä musiikin esittämistä varten tarvitsee tietää. Näistä syistä oopperalaulajilla saattaa olla hyvin hutera käsitys musiikinteoriasta ja soittajien on vaikea välillä ymmärtää laulajien suunnatonta yksinkertaisuutta ja tietämättömyyttä. Laulun maailmassa pätee kuitenkin yksi sama lainalaisuus kuin soittajillakin, eli mitä korkempi ääniala, sitä hankalampaa sakkia. Sopraanot, tenorit, viulistit, huilistit, trumpetistit, kitaristit jne. kuuluvat korkeiden äänialojen sankariryhmään, jolle on sävelletty kaikki vaikea, kuuluva ja dramaattinen. Matalammat äänialat (bassolaulajat, kontrabassot, pasuunat) pääsevät useimmiten helpommalla, soitettavaa tai laulettavaa on vähemmän ja se on helpompaa, sormia ja ääntä ei tarvitse varjella pienimmiltä kolhuilta tai kapakkailloilta. Jos ei siis kaipaa erityisen kierää ja neuroottista seuraa, niin kannattaa hakeutua bassopään kaveriksi.

Oopperamaailmassa on tapana nimetä kuuluisia aarioita, niinkuin jalokiviaaria, kukkaisaaria, kirjeaaria, Isolden lemmenkuolo. Tai sitten aariat tunnetaan alkusanoilla, kuten "Nessun dorma", "Vissi d'arte", "La donna e mobile", "E lucevan le stelle". Tai roolin nimellä, kuten Lenskin aaria, Greminin aaria, Musettan aaria. Nimistä huolimatta aariat ovat alunperin sävelletty osaksi oopperaa ja nimitykset ovat vain vakiintunutta traditiota, ei säveltäjien itse keksimiä.

Ettei tulisi yliannostusta heti alkuun ja jalo tavoitteeni menisi syteen ja saveen, niin tässä pieniä makupaloja sopraanosolisteista. Tintin Castafioren vastine nykyajassa on romanialainen Angela Gheorghiu, josta voitte lukea lisää linkeistä. Sopraanoiden diivailusta saisi bloginaihetta loppuiäksi, mutta tässä vähän näytteitä nykymenosta. Aivan käsittämätön tapaus mutta laulaa kuin enkeli, vaikka täytyy tästä nimenomaisesta videosta sanoa, että kapellimestarilla näyttää ajoittain olevan hankaluuksia pysytellä Gheorghiun oikkujen perässä. Tässä siis ranskalaisen Charles Gounodin (1818-1893) Faust-oopperasta jalokiviaaria. Suosittelen silmien sulkemista järkyttävien lavamaneerien takia. Itse musiikki on aikamoista höttöä 1800-luvulta; Gounod'ta ei voi pitää järin suurena säveltäjämestarina, mutta tässä aariassa on kuitenkin onnistunut.

http://www.angelagheorghiu.com/

http://www.timesonline.co.uk/tol/comment/article673558.ece?token=null&offset=0&page=1




Jos ei vakuuttanut, niin tässä linkissä kukkaisduetto kahden hieman normaalimman nykyoopperadiivan esittämänä. Tämän on säveltänyt myös ranskalainen Leo Delibes (1836-1891), joka on ehkä vielä turhempi säveltäjä kuin Gounod.

http://www.youtube.com/watch?v=mpT7pK9A61A

Ja vielä edellisiä raskaampaa ja vanhempaa sopraanoilua. Isolden lemmenkuolo (liebestod, mitä se ikinä tarkoittaakaan) Richard Wagnerin "Tristan ja Isolde" -oopperasta. Laulajana ruotsalainen aikansa megatähti Birgit Nilsson (1918-2005), joka poiketen muista sopraanodiivoista oli ilmeisesti fiksu ja hauska tyyppi.

http://www.youtube.com/watch?v=665lMKUB1xc