Oopperasta osa 1.

Hesarin Nyt-liitteen innoittamana ryhdyn arvatenkin vaikeaan tehtävään eli lämmittämään ihmismieltä otolliseski oopperasopraanoille. Eilen ilmestyneesstä Nytissä (s. 15) oli juttu Tintti-sarjakuvassa esiintyvästä oopperadiiva Castafioresta, joka laulaa Gounodin Faust-oppeeran jalokiviaariaa. Ehkei tämä olisi riittänyt, mutta viime yönä törmäsin kansallisoopperassa nyt pyörivän Faustin ensi-illasta tulleeseen huilistiin, joka antoi kaksi henkilökuntalippua, eli pakkohan se on aiheesta yrittää kiinnostua. On kuulemma hyvä naissolisti.

Itselläni kesti vuosia lämmetä naispuoliselle oopperalaululle enkä yhtään ihmettele miksi. Usein se kuulostaakin kamalalta kirkunalta, jossa ääniä ei erota toisistaan ja itse laulajat vaikuttavat aika naurettavilta joulukuusiksi pyntättyinä ja naamaa väännellessään. Mutta jos aloittaa parhaista, ja pitää vaikka silmiä kiinni, ettei altistu ihan kaikelle häiritsevälle maneerisuudelle heti, niin lajista voi oppia pitämään. Lopulta voi päätyä sellaiseen hävettävään tilaan, jossa tiedostaa homman kaiken naurettavuuden mutta siitä huolimatta ei voi olla kyynelehtimättä kun joku sopraano avaa suunsa ja päästää ilmoille jonkun oopperakirjallisuuden helmen niin että kitapurje vipattaa.

Oopperalaulu on vaativa laji, ensiksikin pitää olla ns. hyvä äänimateriaali, eli luonnonlahjana vahvat äänihuulet ja pään onteloiden (nielu, suu) rakenne, joilla saadaan kaunista ääntä ja paljon. Sitten kaikki tavanomaiset musiikilliset kyvyt (rytmitaju, sävelkorva, musiikillinen muototaju), joissa tosin voidaan hieman tinkiä jos äänimateriaali on riittävän hyvä. Sitten henkilöstä riippuen pitää harjoitella vuosia, vaikka päivittäinen harjoittelumäärä ei voi olla kovin suuri (2-3 tuntia ehkä), ettei ääni rasitu. Usein varsinainen äänen harjoittaminen aloitetaan äänenmurroksen jälkeen myöhäisessä teini-iässä tai sen jälkeenkin. Soittamisessa ammattiin tarvittavan tekniikan omaksuminen ei yleensä onnistu enää aikuisiässä, toisin kuin laulajilla, joista useilla onkin pari lasta ja siviiliammatti ennenkuin ura pääsee kunnolla nousuun. Laulajan nuotinluku ja musiikin muu ymmärtäminen voidaan tarvittaessa ulkoistaa korrepetiittorille, eli pianistille, joka on erikoistunut opettamaan kädestä pitäen laulajille oopperaroolit, tulkinnan ja ylipäänsä kaiken, mikä musiikin esittämistä varten tarvitsee tietää. Näistä syistä oopperalaulajilla saattaa olla hyvin hutera käsitys musiikinteoriasta ja soittajien on vaikea välillä ymmärtää laulajien suunnatonta yksinkertaisuutta ja tietämättömyyttä. Laulun maailmassa pätee kuitenkin yksi sama lainalaisuus kuin soittajillakin, eli mitä korkempi ääniala, sitä hankalampaa sakkia. Sopraanot, tenorit, viulistit, huilistit, trumpetistit, kitaristit jne. kuuluvat korkeiden äänialojen sankariryhmään, jolle on sävelletty kaikki vaikea, kuuluva ja dramaattinen. Matalammat äänialat (bassolaulajat, kontrabassot, pasuunat) pääsevät useimmiten helpommalla, soitettavaa tai laulettavaa on vähemmän ja se on helpompaa, sormia ja ääntä ei tarvitse varjella pienimmiltä kolhuilta tai kapakkailloilta. Jos ei siis kaipaa erityisen kierää ja neuroottista seuraa, niin kannattaa hakeutua bassopään kaveriksi.

Oopperamaailmassa on tapana nimetä kuuluisia aarioita, niinkuin jalokiviaaria, kukkaisaaria, kirjeaaria, Isolden lemmenkuolo. Tai sitten aariat tunnetaan alkusanoilla, kuten "Nessun dorma", "Vissi d'arte", "La donna e mobile", "E lucevan le stelle". Tai roolin nimellä, kuten Lenskin aaria, Greminin aaria, Musettan aaria. Nimistä huolimatta aariat ovat alunperin sävelletty osaksi oopperaa ja nimitykset ovat vain vakiintunutta traditiota, ei säveltäjien itse keksimiä.

Ettei tulisi yliannostusta heti alkuun ja jalo tavoitteeni menisi syteen ja saveen, niin tässä pieniä makupaloja sopraanosolisteista. Tintin Castafioren vastine nykyajassa on romanialainen Angela Gheorghiu, josta voitte lukea lisää linkeistä. Sopraanoiden diivailusta saisi bloginaihetta loppuiäksi, mutta tässä vähän näytteitä nykymenosta. Aivan käsittämätön tapaus mutta laulaa kuin enkeli, vaikka täytyy tästä nimenomaisesta videosta sanoa, että kapellimestarilla näyttää ajoittain olevan hankaluuksia pysytellä Gheorghiun oikkujen perässä. Tässä siis ranskalaisen Charles Gounodin (1818-1893) Faust-oopperasta jalokiviaaria. Suosittelen silmien sulkemista järkyttävien lavamaneerien takia. Itse musiikki on aikamoista höttöä 1800-luvulta; Gounod'ta ei voi pitää järin suurena säveltäjämestarina, mutta tässä aariassa on kuitenkin onnistunut.

http://www.angelagheorghiu.com/

http://www.timesonline.co.uk/tol/comment/article673558.ece?token=null&offset=0&page=1




Jos ei vakuuttanut, niin tässä linkissä kukkaisduetto kahden hieman normaalimman nykyoopperadiivan esittämänä. Tämän on säveltänyt myös ranskalainen Leo Delibes (1836-1891), joka on ehkä vielä turhempi säveltäjä kuin Gounod.

http://www.youtube.com/watch?v=mpT7pK9A61A

Ja vielä edellisiä raskaampaa ja vanhempaa sopraanoilua. Isolden lemmenkuolo (liebestod, mitä se ikinä tarkoittaakaan) Richard Wagnerin "Tristan ja Isolde" -oopperasta. Laulajana ruotsalainen aikansa megatähti Birgit Nilsson (1918-2005), joka poiketen muista sopraanodiivoista oli ilmeisesti fiksu ja hauska tyyppi.

http://www.youtube.com/watch?v=665lMKUB1xc