Kaksoisruokolehdykkäsoittimien perhe.

Double-reeds englanniksi. Kyseessä soittimet, joiden suukappale tehdään amerikoissa rantoja valtaavasta huolestuttavana vieraslajina tunnetusta Arundo donax-nimisestä ruo'osta. Tähän ryhmään kuuluu monenlaisia pillejä, tutuimpina sinfoniaorkesteriin kuuluvat oboe ja fagotti. Yhteistä näille kaikille on suukappaleen rakenne ja jokseenkin nasaali ääni. Lisää nimiä ja kuvia löytyy linkistä, tosin aika turhia, eipä niihin helpolla törmää ja jos törmää, niin voi esittää yksinkertaista, sanoa olevansa laulaja ja kysyä.

Nyt päätin kirjoittaa pääasiassa oboesta ja sen lähisukulaisista, joiden erottaminen toisistaan ja muista mustista pilleistä (niinkuin klarinetista) voi olla aika vaikeaa. Muistan miten kyselin lapsena äidiltä uudestaan ja uudestaan, että mikä on mikäkin. Nykyihmisellä on google, joten en käy ulkonäön yksityiskohtiin, mutta merkittävin ero on joka tapauksessa siinä osassa joka tungetaan suuhun. Käytetyin soitin kaksoisruokolehdykkäisten perheessä on siis oboe, perusmalli tai wieniläinen (jota soitetaan tosin vaan Wienissä, ne on vähän muita hienompia, Wienin filharmoonikot ei ottaneet edes naisia orkesteriin aiemmin, koska ne likaiset otukset synnyttää ja jättää siksi konsertteja väliin). Oboen ääni on aina läpitunkeva, parhaimmillaan kaunis, pahimmillaan jotain yhtä siedettävää kuin juurihoito. Lisäksi oboistit soittavat usein englannintorvea (harhauttava nimi, ei mikään torvi vaan pilli), jossa on normaalioboeta vähän matalampi ääni.

Oboensoitto on vaikeaa. Samoin kuin käyrätorven. Tai ainakin nämä kaksi ryhmää pitävät soittimensa hankaluudesta eniten ääntä. Nimittäin absoluuttisesti ajatellen jousisoittimet ovat taatusti haastavampia, ainakin niille on sävelletty vaikeampaa soitettavaa eikä niiden mogia katsota sormien läpi, koska aina on jossain se joku lapsitähti-paganini, joka soittaa mitä tahansa ja paljon paremmin. Asiaan. Oboeen pitää puhaltaa hyvin vähän ilmaa todella kovalla paineella, ja arvellaan, että se paine jotenkin syö aivosoluja, nostaa verenpainetta ja kiristää vannetta päässä. Osittain tästä syystä oboensoittoa ei voi harjoitella kovin montaa tuntia päivässä, ainakaan ilman jonkilaisia terveydellisiä vaurioita. Verenpainetautisilta ja raskaanaolevilta oboensoitto saatetaan kieltää kokonaan. Oboessa on joitain perustavaalaatua olevia virityksellisiä ongelmia, joita en osaa selittää, ja suurin osa alan harjoittamiseen kulutetusta ajasta menee joka tapauksessa askarteluun. Ihan todelliseen, koska oboistit eivät osta valmiina näitä kaksoisruokolehdykkäsuukappaleitaan eli röörejä vaan tekevät ne itse. Siis tilailevat ympäri maailman 20 cm pitkiä ruo'on kappaleita ja veistävät niistä itse röörinsä, jotka kestävät ammattikäytössä alle viikon, luulisin. Röörissä on kaksi jonkun millin kymmenesosan paksuiseksi veistettyä ruokoa (oikeasti yksi kaksinkerroin taitettu ja sitten irti toisistaan leikattu) sidottu vastakkain niin, että niiden väliin jää parin millin aukko, johon puhalletaan. Se aukko menee helposti kiinni, ruoko on helppo veistää väärän paksuiseksi jne. Röörejä täytyy pitää kosteina, jotta niillä voisi soittaa, eli normaalisti oboistilla on joku pieni vesipurkki (vanhanaikaisen filmirullan muovikotelo) nuottitelineellä, jossa likoaa yksi tai kaksi rööriä. Vesi vaihdetaan jos muistetaan ja röörejä imeskellään ennenkuin niillä ryhdytään soittamaan. Nam. Ja aina voi syyttää ongelmia röörien kanssa jos ei soitto kulje.

Edelliseen liittyen lisäyksenä pieni anekdootti (nimiä mainitsematta) eräästä oboistin lapsesta, joka joutui viemään äidilleen töihin kotiin unohtuneet röörit taksilla. Ja koska aika oli kortilla, röörit kuljetettiin suussa...

Niinkuin kaikilla työpaikoilla, pitää sinfoniaorkesterissakin olla friikkejä, ja yleensä ne löytyvät oboensoittajista. Avanti-orkesterin Suvisoiton esitteessä joskus kauan sitten oli seuraava henkilökuvaus (nimiä mainitsematta edelleen): "Suomen oboensoiton Matti Nykänen. Ei yhtä lahjakas mutta yhtä hankala." Toisaalta, vaikka oboella ei välttämättä ole kovin vaikeaa soitettavaa, on se aina sellaista, minkä kaikki kuulevat, ei sovi mogailla. Oboe antaa myös koko orkesterille viritysäänen harjoitusten alussa, oboen ääni kun kuuluu hyvin kaiken hälyn läpi, joten oboistin myöhästymisen harjoituksista huomaavat armotta kaikki, ja jos viritysääni ei ole kohdallaan, saa ainakin kaikkien muiden puhaltajien vihat niskaansa. Että ehkä niillä on paineita. Kaikesta huolimatta, oboensoitto on monesti itkettävän kaunista ja olen itse päätynyt läheisiin väleihin usean oboistin kanssa, mistä se kertoo, jätän spekuleeraamatta.

Meinaa mennä jaaritteluksi, niin lopuksi esimerkki melkein oboensoitosta, eli englannitorvesta. Kyseessä Sibeliuksen Lemminkäis-sarjasta Tuonelan joutsen, joka on kyllä aika hieno sävellys. Suomalaiset orkesterit soittavat sitä usein ulkomaankiertueillaan encorena. Niin muuten vielä, Prokofjev käytti oboeta musiikkisatu Pekassa ja sudessa kuvaamaan ankkaa, ja englannintorven alaosassa on hanhenmunan kokoinen ja muotoinen pullistuma, joten näiden soittimien yhteys vesilintuihin on ilmeinen. Seuraavassa kyhmyjoutsen ja englantilainen orkesteri, mutta asia tulee varmaankin selväksi, eikä itse soitossa ole valittamista. Aukeaa linkistä.

http://www.youtube.com/watch?v=MbiNqfZuEgY