Nyt menee puhtaan mainostamisen puolelle. Leipätyöni yksi varjopuolista on jatkuva autossa istuminen, joka pakottaa myös jatkuvaan radionkuunteluun rattiinnukkumisen estämiseksi. Päivänä eräänä kuulin jonkun viulu-piano-duon, jotain romanttista huttua todella hyvin soitettuna. Kanavasurffailutani aikani tismalleen sama kipale tuli toiseltakin kanavalta (niinpä, vaihtoehtoja tällaisen musiikin kuulemisiin Suomen radioaaltotaivaalla on tasan kaksi, Ylen ykkönen ja noin kuukauden ikäinen uusi kanava Rondo fm). Yleensä en innostu radiosta tulevasta viulunsoitosta, mutta jotenkin tässä oli kaikki kohdallaan: täysi meno päällä, kaunis muttei liian paksu tai imelä sointi, hienoja yksityiskohtia ja rytminkäsittelyä, ja vielä todella hienosti toimiva kokonaisuus. Kyseessä oli nuoren puoleinen viulisti Anna-Liisa Bezrodny, kahden viulistin lapsi (venäläinen Igor Bezrodny ja ymmärtääkseni virolainen Mari Tampere), pianistina Ivari Ilja ja kappaleena Efrem Zimbalistin sovittama fantasia Nikolai Rimski-Korsakovin oopperasta Kultainen kukko duon tuoreelta levyltä. Periaatteessa mielestäni täysin turhaa musiikkia, mutta noin hyvin soitettuna vastustamatonta.
Soittaminen on kumman periytyvää sorttia, silti harva opettelee sitä alkeita pidemmälle vanhempiensa johdolla. Itse pärjäsin juuri ja juuri 8-vuotiaaksi äidin sellonsoitonopissa; siihenkin mennessä äiti oli kertaalleen kaivanut diplominsa esille yrittäessään saada minut uskomaan, että edes tässä asiassa äiti todellakin tietää jotain enemmän kuin minä. Anna-Liisa sen sijaan on opiskellut hyvin pitkälle molempien vanhempiensa johdolla (isä tosin kuoli jossain vaiheessa) ilmeisen hyvällä menestyksellä, kilpailuja on voitettu jne.
Tänään kävi toisen kerran niin autoradion äärellä, että ihmettelin, miten joku voi soittaa noin nautittavalla tavalla viulua. Kyseessä oli tällä kertaa Sibeliuksen joku Humoreski ja Anna-Liisahan se jälleen. Aloin vakavissani miettiä, että pitäisikö kerran elämässään ostaa levyllinen viulumusiikkia. Tähän asti olen tyydyttänyt kieltämättä hyvin vähäisen tallennetun viulumusiikin tarpeeni vanhempien levyhyllyjen tarjonnalla ja lahjaksi saaduilla levyillä.
Josta päästäänkin musiikin markkinoinnin lieveilmiöihin. Viulisteissa kauniit nuoret naiset ovat yliedustettuina ja niiden levyjä myös pyritään myymään ulkonäöllä. Joku sosiologi voisi selvittää syyn tähän. On jotenkin omituista, että joku hiki hatussa jyystää konserttoa tuhansien harjoittelutuntien koulimana, täydellistä musiikillista ilmaisua hakien, ja sitten markkinointikoneisto luo levyn kanteen passiivis-eteerisen puolipukeisen nuken yllään jotain sellaista, joka tippuu polviin kun viulu nostetaan leuan alle. Joka tapauksessa, kuultuani soittoa, mietin minkähänlainen levynkansi tällä duolla on. Ei poikennut juuri linjasta: http://www.alba.fi/kauppa/tuotteet/4645
Tässä muutama lisäesimerkki, joiden jälkeen myös yksi suomenruotsalainen blondi ei vaikuta pekkaa pahemmalta:
http://www.alba.fi/en/shop/products/4265
http://www.alinapogostkina.de/ap_gal_en.html
http://www.lisabatiashvili.com/
http://sarahchang.com/
http://www.anne-sophie-mutter.de/me_press_09.php
En voi liittää mitään neidin soittoa tänne, sitä saa vain ostamalla levyn tai kuulemalla tuurilla radiosta, mutta korvaukseksi voitte kuunnella isipapan touhuja. Ei hassumpaa sekään. Itse asiassa isän ja tyttären soittotyyleissä on paljon samaa. Säveltäjänä puolalainen Karol Szymanowski, 1900-luvun alun myöhäisromantikko, ja pianistilegenda Arthur Rubinsteinin frendi (muuten, jos pitää elämäkerroista ja suuresta määrästä ehkä jo hiukka vanhentuneita juoruja, niin Rubinsteinin kolmiosainen elämäkerta on todella viihdyttävää luettavaa. Pitäisi löytyä kirjastosta suomennettuinakin, ensimmäisen osan nimi taitaa olla "Huima nuoruuteni"). Tosiasiassa Igor Bezrodny oli maailmanluokan viulisti, ettei jää epäselväksi. http://www.youtube.com/watch?v=jFrObZ4ZIns&feature=related
lauantai 24. huhtikuuta 2010
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Nokkahuilu
Viime viikolla oli taas kaupungissa kovin keltaista, Stockan hullut päivät: hula-vanne 2,90, nokkahuilu 1,90, ja väreissä löytyi. Peruskoulun musiikkitunnit läpikäynyt tietää, että jokainen pystyy oppimaan muutaman vinkuvan lirutuksen nokkahuilulla. Koska vakavasti otettavan soittimen ominaisuus on se, ettei asiaan vihkiytymätön saa siitä ylipäänsä minkäänlaista ääntä, niin nokkahuilunhan pitää olla lähinnä lelu. Mutta kuitenkin. Sibelius-akatemiassa on monta nokkahuilua ja vain nokkahuilua ammatikseen opiskelevaa nuorta. Pitäisikö jonkun käydä puhumassa heille jotain universaaleista totuuksista?
Tosiasiassa nokkahuilu on hieno soitin ja siinäkin on oikeammin kyse soitinperheestä kuin yksittäisestä soittimesta. Nokkahuiluja (engl. recorder, saksaksi blockflöte, ruotsin blockflöjt) löytyy joka lähtöön taskukokoisesta sopraniinosta kaksimetriseen kontrabassonokkahuiluun, yleisin näistä on toki se n. 30-senttinen ala-asteelta tuttu sopraanonokkahuilu. Soitinten hinta näyttäisi yleensä olevan hieman enemmän kuin hulluilla päivillä. Enimmäkseen nokkahuilut tehdään joistain kovista etelän puulajeista, mutta olen havainnut ammattilaistenkin käyttävän joissain tilanteissa muovisia nokkahuiluja, ilmeisesti jonkinlaisina kohtuuhintaisina sivusoittimina tai ulkoilmassa. On muuten kiinnostavaa, miten eri soitinperheissä eri kokoluokan edustajista on tullut se suosituin. Niinkuin saksofoneissa ehkä soitetuin on tenori, gamboissa basso, perusjousisoittimissa viulu (vastannee sopraanoa) ja niin edelleen. Kai siinä on kyse sävykkäimmän ja soivimman vaihtoehdon suosimisesta; joku asia soittimen rakenteessa sattuu suosimaan tiettyjä sävelkorkeuksia toisten kustannuksella. Tai sitten on vaan kyse historiallisista oikuista, muodeista ja sattumista.
Vaikka nokkahuilusta saa helpolla äänen, ei sen saaminen kauniiksi ja puhtaaksi ole ollenkaan yksinkertaista. Ainakin nokkahuilun virittäminen on melkein mahdotonta. Se on ns. verstaalla tai tehtaalla viritetty, jonka jälkeen viritystasoihin voidaan vaikuttaa hyvin vähän vetämällä soittimen kappaleita (vähän oikeampi nokkahuilu koostuu tietääkseni aina vähintään kahdesta palasta, mutta voin olla väärässäkin) hieman erilleen tai työntämällä niitä tiukemmin kiinni. Samoin jollain sormituksilla (vaihtelemalla sitä, mitä reikiä sormilla peitetään ja peitetäänkö joku reikä sormilla kokonaan vai vain osittain) voidaan vaikuttaa yksittäisen äänen korkeuteen. Reikien koko, sijainti ja määrä lienee hieman vaihtelevaa eri aikakausien nokkahuiluissa, joka vaikuttaa jollain minulle tuntemattomalla tavalla sormituksiin. Sisäpiirin tietona voin kertoa, että hullujen päivien 1,90-soittimissa oli barokkisormitukset, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Lämmetessään nokkahuilujen samoin kuin useimpien muiden puhaltimien viritystaso nousee. Jos yhtyeessä on nokkahuilujen lisäksi suolikielillä varustettuja jousisoittimia, joiden viritystasolla on taipumus laskea soiton edetessä kun kielet kostuvat ja venyvät, niin mahdollisuuksia virityksen pysymiseen tyydyttävänä ei oikeastaan ole. Voi tietty tehdä niin, että jousisoittimet viritetään hieman yläkanttiin suhteessa nokkahuiluihin ja odotellaan sitä autuaallista lyhyttä hetkeä kun näiden kahden soitinryhmän viritystasot risteävät jatkaakseen taas eri suuntiin. Kun viritystasojen nousu ja lasku eri soitinryhmien sisällä ei ole lineaarista eikä yhtäaikaista niin hyvin soivaa lopputulosta voi odotella hamaan hautaan tällaisissa kokoonpanoissa. Tai vaihtaa täyssynteettisiin kieliin ja muovisiin nokkahuiluihin (1,90!).
Nokkahuilu oli vakavasti otettava soitin ainakin renessanssi- ja barokkiaikaan, jolloin sille sävellettiin valtavat määrät musiikkia. Vivaldi (=vuodenaikojen säveltäjä), jonka sanottiin säveltäneen saman konserton yli 500 kertaa (joka on puhdasta panettelua, toiset vaan ON nopeita ja hyviä), sävelsi paljon nokkahuilulle, tässä näyte konsertosta sopraniinolle: http://www.youtube.com/watch?v=U67EHW13-kY
Tässä taasen näyte nokkahuilun onnistuneesta käytöstä barokkimusiikissa: http://www.youtube.com/watch?v=XIXPfOVUHog&feature=related
Kyseessä J.S. Bachin mestarillinen kantaatti "Actus tragicus", jonka pitäisi herättää ajatuksia kirkkovuoden loppupään tuomiosunnuntain teemoista, kuten maailmanlopusta ja kaiken katoavaisuudesta.
Sitten vielä vähän vanhempaa, eli varhaisbarokin ajan nokkahuiluyhtyettä. Kappale loppuu harmillisesti kesken, mutta eiköhän idea tule selväksi. http://www.youtube.com/watch?v=tcp164LBWfQ&feature=related
Tosiasiassa nokkahuilu on hieno soitin ja siinäkin on oikeammin kyse soitinperheestä kuin yksittäisestä soittimesta. Nokkahuiluja (engl. recorder, saksaksi blockflöte, ruotsin blockflöjt) löytyy joka lähtöön taskukokoisesta sopraniinosta kaksimetriseen kontrabassonokkahuiluun, yleisin näistä on toki se n. 30-senttinen ala-asteelta tuttu sopraanonokkahuilu. Soitinten hinta näyttäisi yleensä olevan hieman enemmän kuin hulluilla päivillä. Enimmäkseen nokkahuilut tehdään joistain kovista etelän puulajeista, mutta olen havainnut ammattilaistenkin käyttävän joissain tilanteissa muovisia nokkahuiluja, ilmeisesti jonkinlaisina kohtuuhintaisina sivusoittimina tai ulkoilmassa. On muuten kiinnostavaa, miten eri soitinperheissä eri kokoluokan edustajista on tullut se suosituin. Niinkuin saksofoneissa ehkä soitetuin on tenori, gamboissa basso, perusjousisoittimissa viulu (vastannee sopraanoa) ja niin edelleen. Kai siinä on kyse sävykkäimmän ja soivimman vaihtoehdon suosimisesta; joku asia soittimen rakenteessa sattuu suosimaan tiettyjä sävelkorkeuksia toisten kustannuksella. Tai sitten on vaan kyse historiallisista oikuista, muodeista ja sattumista.
Vaikka nokkahuilusta saa helpolla äänen, ei sen saaminen kauniiksi ja puhtaaksi ole ollenkaan yksinkertaista. Ainakin nokkahuilun virittäminen on melkein mahdotonta. Se on ns. verstaalla tai tehtaalla viritetty, jonka jälkeen viritystasoihin voidaan vaikuttaa hyvin vähän vetämällä soittimen kappaleita (vähän oikeampi nokkahuilu koostuu tietääkseni aina vähintään kahdesta palasta, mutta voin olla väärässäkin) hieman erilleen tai työntämällä niitä tiukemmin kiinni. Samoin jollain sormituksilla (vaihtelemalla sitä, mitä reikiä sormilla peitetään ja peitetäänkö joku reikä sormilla kokonaan vai vain osittain) voidaan vaikuttaa yksittäisen äänen korkeuteen. Reikien koko, sijainti ja määrä lienee hieman vaihtelevaa eri aikakausien nokkahuiluissa, joka vaikuttaa jollain minulle tuntemattomalla tavalla sormituksiin. Sisäpiirin tietona voin kertoa, että hullujen päivien 1,90-soittimissa oli barokkisormitukset, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Lämmetessään nokkahuilujen samoin kuin useimpien muiden puhaltimien viritystaso nousee. Jos yhtyeessä on nokkahuilujen lisäksi suolikielillä varustettuja jousisoittimia, joiden viritystasolla on taipumus laskea soiton edetessä kun kielet kostuvat ja venyvät, niin mahdollisuuksia virityksen pysymiseen tyydyttävänä ei oikeastaan ole. Voi tietty tehdä niin, että jousisoittimet viritetään hieman yläkanttiin suhteessa nokkahuiluihin ja odotellaan sitä autuaallista lyhyttä hetkeä kun näiden kahden soitinryhmän viritystasot risteävät jatkaakseen taas eri suuntiin. Kun viritystasojen nousu ja lasku eri soitinryhmien sisällä ei ole lineaarista eikä yhtäaikaista niin hyvin soivaa lopputulosta voi odotella hamaan hautaan tällaisissa kokoonpanoissa. Tai vaihtaa täyssynteettisiin kieliin ja muovisiin nokkahuiluihin (1,90!).
Nokkahuilu oli vakavasti otettava soitin ainakin renessanssi- ja barokkiaikaan, jolloin sille sävellettiin valtavat määrät musiikkia. Vivaldi (=vuodenaikojen säveltäjä), jonka sanottiin säveltäneen saman konserton yli 500 kertaa (joka on puhdasta panettelua, toiset vaan ON nopeita ja hyviä), sävelsi paljon nokkahuilulle, tässä näyte konsertosta sopraniinolle: http://www.youtube.com/watch?v=U67EHW13-kY
Tässä taasen näyte nokkahuilun onnistuneesta käytöstä barokkimusiikissa: http://www.youtube.com/watch?v=XIXPfOVUHog&feature=related
Kyseessä J.S. Bachin mestarillinen kantaatti "Actus tragicus", jonka pitäisi herättää ajatuksia kirkkovuoden loppupään tuomiosunnuntain teemoista, kuten maailmanlopusta ja kaiken katoavaisuudesta.
Sitten vielä vähän vanhempaa, eli varhaisbarokin ajan nokkahuiluyhtyettä. Kappale loppuu harmillisesti kesken, mutta eiköhän idea tule selväksi. http://www.youtube.com/watch?v=tcp164LBWfQ&feature=related
torstai 15. huhtikuuta 2010
Lyömäsoittimista ja -soittajista
Istuksin odottamassa harjoitusten alkua musiikkikorkeakoulun käytävällä tässä päivänä eräänä, kun vieras nuori mies muutaman kerran eestaas seilattuaan rohkaistui kysymään, olisiko minulla teippiä mukana. No, kunnon naisella kulkee käsilaukussa kaikkea tarpeellista, kuten indonesialaista energiajuomajauhetta, puukko, pari kännykkää, särkylääkkeitä, villasukat ja haavateippiä. Tarjosin herralle näistä viimeistä, joka ihmetyksekseni nosti hymyn naamalle ja oli kuulemma täydellistä. Palkkioksi vaadin selityksen, joka oli jotain epämääräistä "demppaan rumpuja". Koska harjoitukseni alku myöhästyi, pääsin kuulemaan avonaisesta ovesta teippini käytön seurauksia. Ilmeisesti tyyppi teippasi kolmen rummun sisään talouspaperia vaimentamaan ääntä. Kaverilleen hän koitti yksityiskohtaisesti selittää, minkälaista mäikettä ja pauketta juuri nyt oli hakemassa. Selvästi paperia ja teippiä olisi vielä kaivattu lisää, koska vain yksi kolmesta rummusta saatiin kuulostamaan oikealta. Saundit ei olleet ihan kohdallaan siis. En ollut taas pitkään aikaan tullut ajatelleeksi, että ihan oikeasti lyömäsoittajillakin on muutakin kuin rytmitajua.
Samalla lailla kuin basisteja, lyömäsoittajia pidetään rentoina, vähän yksinkertaisina, rytmiveressä-testosteronipakkauksina, jotka tyypillisesti saa kaikki naiset. Toisaalta, rumpaleiksi (kevyen musiikin puolella nimitys on useimmiten rumpali, klassisella puolella lyömäsoittaja) ja lyömäsoittajiksi valikoituu myös niitä ylivilkkaita vilkkusilmiä, joille ei tuota mitään ongelmaa pitää kaikkia raajoja jatkuvassa liikkeessä 24/7. Erityisesti nuorten lyömäsoittajien kanssa kapakassa saa kärsiä jatkuvasta pöytärummutuksesta, joka ei välttämättä tasoitu edes viinalla, vaan voi johtaa ns. helikopterikänneihin. Voidaan myös ajatella, ettei lyömäsoittaja tarvitse kummoista sävelkorvaa. Ehkä näin on, jos soittaa vaikkapa pelkkää rumpusettiä, mutta orkesterin lyömäsoittajaksi ei ilman kelvollisia korvia pääse. Patarummut pitää osata virittää oikeille sävelkorkeuksille, usein kesken sävellyksen. Sitten on mallet-soittimet, eli ne vähän isot ksylofonin näköiset, joita hakataan pallopäisillä kapuloilla, nimeltään ainakin marimba ja vibrafoni; niillä soitetaan täysin melodista musiikkia, ja niiden kieliä pitää tietääkseni jopa joskus virittää, miten, sitä en osaa selittää. Ja kaipa siellä kioskissa (=rojuarsenaali, jota raahataan lavan takaosaan konsertista toiseen) muutakin sävelkorvaa vaativaa on tarjolla, niitä on vaan niiiiiin paljon, että perussoittajalla ei ole mitään käsitystä soitinten virallisista nimistä tai teknisistä vaatimuksista. Toisaalta, täällä klassisen musiikin puolella on yksi kansainvälistä uraa tekevä lyömäsoitinsolisti, Evelyn Glennie, joka on täyskuuro. Miten se onnistuu, en ihan tiedä, mutta hän kuulemma esiintyy usein sukkasillaan tai paljain jaloin, aistii sitä kautta äänenvärähtelyjä.
Monesti tulee mieleen, että ainakin lyömäsoittajat pääsevät kaikesta muita helpommalla; lukevat Aku Ankkaa takarivissä ja soittavat sen yhden lautastenlyönnin koko sinfoniassa. Vanhalla oopperatalolla Helsingin Bulevardilla lyömäsoittajien soitinvaraston seinät olivat täynnä nakuja naiskuvia ja orkesterimontussa niillä oli telkkari, josta näki kapellimestarin, tai sitten vaikka jääkiekkoa kanavaa vaihtamalla. Kun jousisoittaja puurtaa tuoliinsa sidottuna jonkun rasittavan sinfonian parissa sormet maitohapoilla, voi iskeä kateus takarivin jengiin, joka nojailee seiniin, kuiskuttelee toisilleen ja kilauttaa jotain metalliputkea pari kertaa koko harjoituksen aikana.
Toisaalta lyömäsoittajat joutuvat kuitenkin tekemään sen kaiken, mitä muut eivät osaa ja suostu. Kuten soittavat sorsapilliä, kirjoituskonetta, repivät sanomalehtiä tai läiskyttävät vettä saaveissa. Konserttilavalla. Eikä tosiasiassa ole ollenkaan helppoa soittaa sitä yhtä lautastenläimäystä kohdalleen, kun ensin odotat paikallaan istuen 45 minuuttia ja lasket taukoja. Kapellimestari tyypillisesti lupaa harjoituksissa, että "mä näytän sulle sitte, älä oo huolissasi", johon ei tietenkään voi missään nimessä luottaa. Suuret taiteilijat tempautuvat keikan koittaessa ilmaisun pyörteeseen ja unohtavat kaikki reilun pelin säännöt. Mutta siihen ollaan totuttu, ja jokainen orkesterilainen tietää, että ite pitää taukonsa laskea. Jos johonkin voi luottaa, niin ehkä siihen kaikenkokeneeseen konserttimestariin tai jonkun muun soitinryhmän vetäjään, jolla on pomminvarma laskupää ja vähemmän tuulella käyvä sielunrakenne kuin keskivertokapellimestarilla.
Lisäksi, harvalla on mitään käsitystä lyömäsoittimien vaativuudesta. Että pitääkö sitä rummuttamistakin ihan tosissaan harjoitella? En tosiaan tiedä, mutta varsinkin koordinoitu neliraajatoiminta, jota settiä soittava rumpali harjoittaa, vaikuttaa enemmänkin opitulta kuin myötäsyntyiseltä. Parhaimmillaan niiden touhuja voi seurata kuin sirkusesitystä, osa heitteleekin kapuloita metrien korkeuteen ja saa vielä kiinni. Niin ja monimutkaisten rytmin saaminen toimimaan (svengaamaan ku hirvi sanoisi vanhempi jazz-toimittaja) vaatii sekä luontaista hyvää rytmitajua (joka puuttuu yllättävän monelta orkesterimuusikolta ja solistilta) että kovaa rutiinia.
Ja lopuksi, musiikkielämä (tai ainakin naismuusikon elämä) olisi paaaaljon tylsempää ilman lyömäsoittajia.
Samalla lailla kuin basisteja, lyömäsoittajia pidetään rentoina, vähän yksinkertaisina, rytmiveressä-testosteronipakkauksina, jotka tyypillisesti saa kaikki naiset. Toisaalta, rumpaleiksi (kevyen musiikin puolella nimitys on useimmiten rumpali, klassisella puolella lyömäsoittaja) ja lyömäsoittajiksi valikoituu myös niitä ylivilkkaita vilkkusilmiä, joille ei tuota mitään ongelmaa pitää kaikkia raajoja jatkuvassa liikkeessä 24/7. Erityisesti nuorten lyömäsoittajien kanssa kapakassa saa kärsiä jatkuvasta pöytärummutuksesta, joka ei välttämättä tasoitu edes viinalla, vaan voi johtaa ns. helikopterikänneihin. Voidaan myös ajatella, ettei lyömäsoittaja tarvitse kummoista sävelkorvaa. Ehkä näin on, jos soittaa vaikkapa pelkkää rumpusettiä, mutta orkesterin lyömäsoittajaksi ei ilman kelvollisia korvia pääse. Patarummut pitää osata virittää oikeille sävelkorkeuksille, usein kesken sävellyksen. Sitten on mallet-soittimet, eli ne vähän isot ksylofonin näköiset, joita hakataan pallopäisillä kapuloilla, nimeltään ainakin marimba ja vibrafoni; niillä soitetaan täysin melodista musiikkia, ja niiden kieliä pitää tietääkseni jopa joskus virittää, miten, sitä en osaa selittää. Ja kaipa siellä kioskissa (=rojuarsenaali, jota raahataan lavan takaosaan konsertista toiseen) muutakin sävelkorvaa vaativaa on tarjolla, niitä on vaan niiiiiin paljon, että perussoittajalla ei ole mitään käsitystä soitinten virallisista nimistä tai teknisistä vaatimuksista. Toisaalta, täällä klassisen musiikin puolella on yksi kansainvälistä uraa tekevä lyömäsoitinsolisti, Evelyn Glennie, joka on täyskuuro. Miten se onnistuu, en ihan tiedä, mutta hän kuulemma esiintyy usein sukkasillaan tai paljain jaloin, aistii sitä kautta äänenvärähtelyjä.
Monesti tulee mieleen, että ainakin lyömäsoittajat pääsevät kaikesta muita helpommalla; lukevat Aku Ankkaa takarivissä ja soittavat sen yhden lautastenlyönnin koko sinfoniassa. Vanhalla oopperatalolla Helsingin Bulevardilla lyömäsoittajien soitinvaraston seinät olivat täynnä nakuja naiskuvia ja orkesterimontussa niillä oli telkkari, josta näki kapellimestarin, tai sitten vaikka jääkiekkoa kanavaa vaihtamalla. Kun jousisoittaja puurtaa tuoliinsa sidottuna jonkun rasittavan sinfonian parissa sormet maitohapoilla, voi iskeä kateus takarivin jengiin, joka nojailee seiniin, kuiskuttelee toisilleen ja kilauttaa jotain metalliputkea pari kertaa koko harjoituksen aikana.
Toisaalta lyömäsoittajat joutuvat kuitenkin tekemään sen kaiken, mitä muut eivät osaa ja suostu. Kuten soittavat sorsapilliä, kirjoituskonetta, repivät sanomalehtiä tai läiskyttävät vettä saaveissa. Konserttilavalla. Eikä tosiasiassa ole ollenkaan helppoa soittaa sitä yhtä lautastenläimäystä kohdalleen, kun ensin odotat paikallaan istuen 45 minuuttia ja lasket taukoja. Kapellimestari tyypillisesti lupaa harjoituksissa, että "mä näytän sulle sitte, älä oo huolissasi", johon ei tietenkään voi missään nimessä luottaa. Suuret taiteilijat tempautuvat keikan koittaessa ilmaisun pyörteeseen ja unohtavat kaikki reilun pelin säännöt. Mutta siihen ollaan totuttu, ja jokainen orkesterilainen tietää, että ite pitää taukonsa laskea. Jos johonkin voi luottaa, niin ehkä siihen kaikenkokeneeseen konserttimestariin tai jonkun muun soitinryhmän vetäjään, jolla on pomminvarma laskupää ja vähemmän tuulella käyvä sielunrakenne kuin keskivertokapellimestarilla.
Lisäksi, harvalla on mitään käsitystä lyömäsoittimien vaativuudesta. Että pitääkö sitä rummuttamistakin ihan tosissaan harjoitella? En tosiaan tiedä, mutta varsinkin koordinoitu neliraajatoiminta, jota settiä soittava rumpali harjoittaa, vaikuttaa enemmänkin opitulta kuin myötäsyntyiseltä. Parhaimmillaan niiden touhuja voi seurata kuin sirkusesitystä, osa heitteleekin kapuloita metrien korkeuteen ja saa vielä kiinni. Niin ja monimutkaisten rytmin saaminen toimimaan (svengaamaan ku hirvi sanoisi vanhempi jazz-toimittaja) vaatii sekä luontaista hyvää rytmitajua (joka puuttuu yllättävän monelta orkesterimuusikolta ja solistilta) että kovaa rutiinia.
Ja lopuksi, musiikkielämä (tai ainakin naismuusikon elämä) olisi paaaaljon tylsempää ilman lyömäsoittajia.
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Pianomusiikki, George Clooney ja täysikuu
Muistaakseni Sibelius piti pianoa lyömäsoittimena. Aiemmin ajatus lähinnä huvitti, koska pidin pianoa soittimena muiden joukossa, ehkä yhtenä hienoimmista. Pianolle on sävelletty sellainen määrä klassisen musiikin merkkiteoksia ja muuta tasokasta kamaa, ettei niihin tutustumiseen ihmiselämä riitä, säveltäjäniminä mainittakoon vaikkapa Mozart, Brahms, Beethoven, Liszt ja Rahmaninov. Pianisteissa on myös suuri määrä mestarillisia monilahjakkuuksia, säveltäjiä, kirjailijoita, poliitikkoja, siis sitä muusikkojen tasokkaampaa päätä, joiden rinnastaminen lyömäsoittajiin on melkomoista panettelua. Ajan myötä, ehkä tutustuttuani tasavireisyyttä (pianot viritetään tasavireisiksi) paremmin soiviin musiikin muotoihin ja kuultuani riittävästi pianistien maskuliinis-atleettisia sointivyörytyksiä, olen lähentynyt Ison Jannen käsitystä. Pianon soitto on alkanut kuulostaa korvissani enemmän ja enemmän rasittavalta kolistelulta, ja yleensä vaihdan radiosta kanavaa, jos sieltä sattuu tulemaan jotain pianomusiikkia.
Noh, pitkän suolikielikuurin ja laulumusiikin kuuntelun jälkeen olen havainnut, että pianokin voi joskus kuulostaa ihan nautittavalta ja pianonsoittoa voi tulla jopa ikävä. Pari viikkoa sitten kaksi nuorta miestä kantoi 24 neliön yksiööni pystypianon ja olen ollut asiasta ylen onnellinen siitä lähtien. Piano on todella kiva vehje, kun sitä ei tarvitse virittää (itse), ei kaivaa kotelosta, ei tehdä mitään valmisteluja, kunhan vaan istuu ja ryhtyy soittopuuhiin. Ja aina saa varmasti jotain ääniä aikaiseksi. Lisäksi, kun piano nyt on se joka kodin sisustuselementti, niin sille löytyy huimat määrät kaikenlaista omalle tasolle sopivaa nuottikirjaa, joita kahlailemalla läpi voi itseään terapiamielessä viihdyttää. Naapureiden viihtyvyydestä en sitten tiedä.
Mutta, otsikkoon. Minua ei ehkä voi syyttää liian hienostuneesta mausta; ehdottomat lempileffanäyttelijäni ovat George Clooney, Brad Pitt ja Johnny Depp. Kaksi kolmesta näistä löytyy samasta leffasta, jonka loppukohtaus on jäänyt ikuisesti mieleeni, paljolti pianomusiikin takia. Veijarirötöstelyelokuva Ocean's elevenissä täydellisen onnistuneen keikan jälkeen joukko autuaita uroita katselee Las Vegasissa suihkulähdettä ja taustalla soi taivallinen musiikki, Debussyn "Clair de lune", tosin orkesteriversiona. Clair de lune (=kuunvalo tms.) on ranskalaisen Claude Debussyn (1862-1918) ehkä tunnetuin kappale, muutaman minuutin pieni tunnelmapala pianolle sävelletystä kokoelmasta "Suite bergamasque". Kovin ranskalaista, tyylilajina impressionismi tai jälkiromantiikka, miten nyt musiikkia haluaakin jakaa aikakausiin, mutta jotenkin vastustamattoman raukeaa ja kaunista. Ehkei kukaan vakavasti otettava säveltäjä tai muusikko nykyään kehtaisi tehdä mitään näin sokerista, mutta hyvä että joskus on kehdattu. Mielestäni yltiöromantiikkaa on tyylilajina aivan turhan aliarvostettua ja amerikkalaisten omimaa.
Pienen nettiseikkailun jälkeen sain taas havaita, ettei Ocean's eleven tosiaankaan ollut ainoa elokuva, jossa tämä kappale esiintyy. Olkaatten hyvät, pääsiäisviikon täysikuuta ihaillessa voitte vaikka kuunnella jotain seuraavista:
ensin ihan perus-pianoversio:
sitten Ocean's 11:
ja Twilight:
Al Pacino ja Michelle Pfeiffer elokuvassa Frankie and Johnny:
http://www.youtube.com/watch?v=kXoia1sqXfQ
ja vielä Disneyn Fantasia:
Noh, pitkän suolikielikuurin ja laulumusiikin kuuntelun jälkeen olen havainnut, että pianokin voi joskus kuulostaa ihan nautittavalta ja pianonsoittoa voi tulla jopa ikävä. Pari viikkoa sitten kaksi nuorta miestä kantoi 24 neliön yksiööni pystypianon ja olen ollut asiasta ylen onnellinen siitä lähtien. Piano on todella kiva vehje, kun sitä ei tarvitse virittää (itse), ei kaivaa kotelosta, ei tehdä mitään valmisteluja, kunhan vaan istuu ja ryhtyy soittopuuhiin. Ja aina saa varmasti jotain ääniä aikaiseksi. Lisäksi, kun piano nyt on se joka kodin sisustuselementti, niin sille löytyy huimat määrät kaikenlaista omalle tasolle sopivaa nuottikirjaa, joita kahlailemalla läpi voi itseään terapiamielessä viihdyttää. Naapureiden viihtyvyydestä en sitten tiedä.
Mutta, otsikkoon. Minua ei ehkä voi syyttää liian hienostuneesta mausta; ehdottomat lempileffanäyttelijäni ovat George Clooney, Brad Pitt ja Johnny Depp. Kaksi kolmesta näistä löytyy samasta leffasta, jonka loppukohtaus on jäänyt ikuisesti mieleeni, paljolti pianomusiikin takia. Veijarirötöstelyelokuva Ocean's elevenissä täydellisen onnistuneen keikan jälkeen joukko autuaita uroita katselee Las Vegasissa suihkulähdettä ja taustalla soi taivallinen musiikki, Debussyn "Clair de lune", tosin orkesteriversiona. Clair de lune (=kuunvalo tms.) on ranskalaisen Claude Debussyn (1862-1918) ehkä tunnetuin kappale, muutaman minuutin pieni tunnelmapala pianolle sävelletystä kokoelmasta "Suite bergamasque". Kovin ranskalaista, tyylilajina impressionismi tai jälkiromantiikka, miten nyt musiikkia haluaakin jakaa aikakausiin, mutta jotenkin vastustamattoman raukeaa ja kaunista. Ehkei kukaan vakavasti otettava säveltäjä tai muusikko nykyään kehtaisi tehdä mitään näin sokerista, mutta hyvä että joskus on kehdattu. Mielestäni yltiöromantiikkaa on tyylilajina aivan turhan aliarvostettua ja amerikkalaisten omimaa.
Pienen nettiseikkailun jälkeen sain taas havaita, ettei Ocean's eleven tosiaankaan ollut ainoa elokuva, jossa tämä kappale esiintyy. Olkaatten hyvät, pääsiäisviikon täysikuuta ihaillessa voitte vaikka kuunnella jotain seuraavista:
ensin ihan perus-pianoversio:
Al Pacino ja Michelle Pfeiffer elokuvassa Frankie and Johnny:
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Tallis ja Byrd.
Elvis elää, Kuninkaan paluu, Michel Jacksonin kuolinsyy ja niin edelleen. Musiikin suuret nimet herättävät nykyään sen luokan intohimoja, ettei edes kuolla saa rauhassa. Vaan osattiin ennenkin. Minua on hämmentänyt eräässä 1500-luvun lopun laulussa seuraavat sanat:
"Tallis is dead, and music dies". Siinä se. Mitähän tässä on viimeiset ajat kuunneltu kun toi musiikki on kuollut jo yli 400 vuotta sitten, hä? Aina yhtä innostava netti tarjoaa kiihkeää keskustelua tästäkin muinaisesta Elviksestä, jolla oli jonkinlainen sivurooli myös telkkarisarja Tudoreissa tässä taannoin.
No, olen kuitenkin pitkään miettinyt, että pitäisi edes joku tämän Tallisin biisi kuunnella. Ostin sitten Anttilasta muutama viikko sitten halpis-Naxos-levyn (niille jotka eivät asiaa tunne, Naxos-levymerkki tarjoaa yleensä halvalla hyvää, eli vähän tuntemattomampia esittäjiä mutta hyvinä esityksinä. Paitsi että joskus olen pettynyt pahasti, eli paino sanalla yleensä.) otsikolla "Tallis - Spem in alium". Tietämättä mitään yksittäistä sävellystä Tallisilta, levyn takakannen teksti -"Scored for forty independent voices, Spem in alium, a work of Tallis's maturity, dwarfs any other English work of the period."- herätti mielenkiintoni, vaikka englantilaisen mielikuvituksen lennon ja herkän taideaistin tietäen mainoslause ei välttämättä nosta odotuksia kovin korkealle. Ainakaan viimeisen 300 vuoden aikana Englannista ei ole tullut yhtään mukiinmenevää parempaa säveltäjää, mutta jospa sitä ennen, täytyi selvittää.
Myös tuo 40-ääninen on sinänsä kiinnostavaa, koska vaikka laulettaisi yhtä aikaa kaikkia jonkun asteikon säveliä, ei normaalikuorolaulussa voi ihmisäänen ulottuvuuksien takia olla käytössä kuin noin 30 eri ääntä (ja silloinkin pitäisi alimman äänen olla kontra H ja ylimmän 3-viivainen C, ääniä joita ei moni pysty kurkustaan saamaan). Eikä tästä tietänkään voi olla kyse, koska tuohonkin aikaan kuljettiin joillain soinnuilla, jolloin ihan kaikki asteikon äänet eivät voineet soida yhtä aikaa. Huijausta. Jonka kyllä jo arvasin.
Sillä lailla voi olla 40-ääninen, että jokainen laulelee omiaan mutta äänet aina välillä risteävät. Kyseessä on polyfoninen musiikki, eli sellainen sävellystapa, jossa jokaisella laulajalla tai soittajalla (tai yhtä ääntä soittavalla ryhmällä) on oma melko itsenäinen melodia. Näitä melodioita sitten lauletaan päällekkäin aloittaen eri aikaan, mahdollisesti aivan eri sanoilla jne. Jotta nämä päällekkäiset melodiat saatiin kuulostamaan hyvältä yhtä aikaa, oli keskiajalta lähtien olemassa kasa ihan jonkun korkeamman instanssin (paavi tai vastaava) hyväksymiä sääntöjä, joita piti säveltäessä noudattaa. Vielä tänäkin päivänä musiikinopiskelija joutuu soinnutuksen oppitunneilla konservatoriossa tai Sibelius-akatemiassa vääntämään muutaman rivin noiden sääntöjen mukaan, eikä lopputulos yleensä tyydytä ketään, kunhan opitaan eri aikakausien äänenkuljetuksen perusteita. On pienoinen ihme, että noin tarkasti säännellyssä sävellystavassa onnistuttiin edes välillä saamaan aikaan jotain ei tolkuttoman paperinmakuista ja kuunneltavaksi kelpaavaa. Polyfonian valtakausi musiikissa oli keskiajalla ja renessanssiajalla, jonka jälkeen homofonia, sointuihin perustuva sävellysmuoto, valtasi alaa. Polyfoniassa ei ole kyseessä varsinaisesti aikakausi vaan sävellystyyli, jota on jossain muodossa käytetty ajoittain tähän päivään asti.
Kun sitten laitoin tämän 1500-luvun kirkkomusiikin helmen soimaan autossa Porvoon moottoritiellä, niin vaikutus oli tärisyttävä (vai oliko ne ne raidat tien reunassa). En pystynyt erottamaan kaikkia neljääkymmentä ääntä; enemmänkin välillä muutaman korkean naisäänen turhan selvästi (Naxoksen äänityksen vika?), mutta ei se liene ollut tarkoituskaan vaan kummallisesti vellova ja kiihdyttävä sointimassa, jossa ymmärryksellä ei paljoa tee. Ei paperinmausta tietoakaan. Tässä alla kaksi vaihtoehtoa Spem in aliumista (mitä lie tarkoittaa)
http://www.youtube.com/watch?v=UtJvtk6EHZE
ja tällainen puhtaasti miehinen versio:
http://www.youtube.com/watch?v=FduQYC_ZDSo
Sitten vielä se fanittaja, eli William Byrd (=bird vanhasti kirjoitettuna, tipitii), joka oli Tallisin oppilas ja monesti Englannin suurimpana säveltäjänä mainittu (joka jälleen kertoo ehkä enemmän Englannin säveltäjistä kuin itse Byrdistä, koska käsi ylös, kuka tämänkin tuntee ja vielä tuntisi jotain Byrdin musiikkia?). Sävellyksen nimi on "Ye sacred muses", ei kirkollinen teos vaan puhuu antiikista tutuista taiteen innoittajista, muusista. Tästä ei kovin ihanaa esitystä löytynyt, kontratenorit on tosiaan yliedustettuina näissä kirjoituksissani, nyt ihan ilman omaa haluani, mutta onpahan gamba-yhtye säestämässä niinkuin pitääkin. Noin kohdalla 1'50'' löytyvät lauseet Tallisin kuolemasta.
http://www.youtube.com/watch?v=CW8y-cjX_gs
"Tallis is dead, and music dies". Siinä se. Mitähän tässä on viimeiset ajat kuunneltu kun toi musiikki on kuollut jo yli 400 vuotta sitten, hä? Aina yhtä innostava netti tarjoaa kiihkeää keskustelua tästäkin muinaisesta Elviksestä, jolla oli jonkinlainen sivurooli myös telkkarisarja Tudoreissa tässä taannoin.
No, olen kuitenkin pitkään miettinyt, että pitäisi edes joku tämän Tallisin biisi kuunnella. Ostin sitten Anttilasta muutama viikko sitten halpis-Naxos-levyn (niille jotka eivät asiaa tunne, Naxos-levymerkki tarjoaa yleensä halvalla hyvää, eli vähän tuntemattomampia esittäjiä mutta hyvinä esityksinä. Paitsi että joskus olen pettynyt pahasti, eli paino sanalla yleensä.) otsikolla "Tallis - Spem in alium". Tietämättä mitään yksittäistä sävellystä Tallisilta, levyn takakannen teksti -"Scored for forty independent voices, Spem in alium, a work of Tallis's maturity, dwarfs any other English work of the period."- herätti mielenkiintoni, vaikka englantilaisen mielikuvituksen lennon ja herkän taideaistin tietäen mainoslause ei välttämättä nosta odotuksia kovin korkealle. Ainakaan viimeisen 300 vuoden aikana Englannista ei ole tullut yhtään mukiinmenevää parempaa säveltäjää, mutta jospa sitä ennen, täytyi selvittää.
Myös tuo 40-ääninen on sinänsä kiinnostavaa, koska vaikka laulettaisi yhtä aikaa kaikkia jonkun asteikon säveliä, ei normaalikuorolaulussa voi ihmisäänen ulottuvuuksien takia olla käytössä kuin noin 30 eri ääntä (ja silloinkin pitäisi alimman äänen olla kontra H ja ylimmän 3-viivainen C, ääniä joita ei moni pysty kurkustaan saamaan). Eikä tästä tietänkään voi olla kyse, koska tuohonkin aikaan kuljettiin joillain soinnuilla, jolloin ihan kaikki asteikon äänet eivät voineet soida yhtä aikaa. Huijausta. Jonka kyllä jo arvasin.
Sillä lailla voi olla 40-ääninen, että jokainen laulelee omiaan mutta äänet aina välillä risteävät. Kyseessä on polyfoninen musiikki, eli sellainen sävellystapa, jossa jokaisella laulajalla tai soittajalla (tai yhtä ääntä soittavalla ryhmällä) on oma melko itsenäinen melodia. Näitä melodioita sitten lauletaan päällekkäin aloittaen eri aikaan, mahdollisesti aivan eri sanoilla jne. Jotta nämä päällekkäiset melodiat saatiin kuulostamaan hyvältä yhtä aikaa, oli keskiajalta lähtien olemassa kasa ihan jonkun korkeamman instanssin (paavi tai vastaava) hyväksymiä sääntöjä, joita piti säveltäessä noudattaa. Vielä tänäkin päivänä musiikinopiskelija joutuu soinnutuksen oppitunneilla konservatoriossa tai Sibelius-akatemiassa vääntämään muutaman rivin noiden sääntöjen mukaan, eikä lopputulos yleensä tyydytä ketään, kunhan opitaan eri aikakausien äänenkuljetuksen perusteita. On pienoinen ihme, että noin tarkasti säännellyssä sävellystavassa onnistuttiin edes välillä saamaan aikaan jotain ei tolkuttoman paperinmakuista ja kuunneltavaksi kelpaavaa. Polyfonian valtakausi musiikissa oli keskiajalla ja renessanssiajalla, jonka jälkeen homofonia, sointuihin perustuva sävellysmuoto, valtasi alaa. Polyfoniassa ei ole kyseessä varsinaisesti aikakausi vaan sävellystyyli, jota on jossain muodossa käytetty ajoittain tähän päivään asti.
Kun sitten laitoin tämän 1500-luvun kirkkomusiikin helmen soimaan autossa Porvoon moottoritiellä, niin vaikutus oli tärisyttävä (vai oliko ne ne raidat tien reunassa). En pystynyt erottamaan kaikkia neljääkymmentä ääntä; enemmänkin välillä muutaman korkean naisäänen turhan selvästi (Naxoksen äänityksen vika?), mutta ei se liene ollut tarkoituskaan vaan kummallisesti vellova ja kiihdyttävä sointimassa, jossa ymmärryksellä ei paljoa tee. Ei paperinmausta tietoakaan. Tässä alla kaksi vaihtoehtoa Spem in aliumista (mitä lie tarkoittaa)
http://www.youtube.com/watch?v=UtJvtk6EHZE
ja tällainen puhtaasti miehinen versio:
http://www.youtube.com/watch?v=FduQYC_ZDSo
Sitten vielä se fanittaja, eli William Byrd (=bird vanhasti kirjoitettuna, tipitii), joka oli Tallisin oppilas ja monesti Englannin suurimpana säveltäjänä mainittu (joka jälleen kertoo ehkä enemmän Englannin säveltäjistä kuin itse Byrdistä, koska käsi ylös, kuka tämänkin tuntee ja vielä tuntisi jotain Byrdin musiikkia?). Sävellyksen nimi on "Ye sacred muses", ei kirkollinen teos vaan puhuu antiikista tutuista taiteen innoittajista, muusista. Tästä ei kovin ihanaa esitystä löytynyt, kontratenorit on tosiaan yliedustettuina näissä kirjoituksissani, nyt ihan ilman omaa haluani, mutta onpahan gamba-yhtye säestämässä niinkuin pitääkin. Noin kohdalla 1'50'' löytyvät lauseet Tallisin kuolemasta.
http://www.youtube.com/watch?v=CW8y-cjX_gs
lauantai 6. maaliskuuta 2010
Soittimen virittämisestä ja viritysjärjestelmistä
Viikko sitten kaverini sanoi, että gambansoittajan helvetti olisi sellainen, jossa ei tehtäisi muuta kuin viritettäisi gambaa. En ihan tajua, miten se poikkeaa tästä maanpäällisestä gambansoittajan elämästä. Jos sattuu olemaan uudet vielä venyvät kielet, kylmä soitin, vaihtuva ilmankosteus (siihen riittää muutama ylimääräinen hengittävä ihminen) tai joku muu määrittelemätön syy, gambaa saa olla virittämässä pahimmillaan alle viiden minuutin välein.
Kaikilla akustisilla soitimmilla on enemmän ja vähemmän ongelmia virityksen kanssa, kun puu, metalli ja vaikkapa suolesta tehdyt kielet reagoivat melko pieniinkin ilmankosteuden ja lämpötilan muutoksiin. Ratkaisuna olisi siirtyminen sähköisiin vehkeisiin, mutta mehän emme suostu, niistä puuttuu henki ja luonnonmateriaalin lihaisa lämpö. Tämä turhanaikainen hifistely, joka on läheistä sukua ekoilulle ja vintagen diggailulle, johtaa vääjäämättä ainaisiin viritysongelmiin, jotka ovat yleensä sitä pahempia, mitä alkukantaisempi soitin on. Orkesterissa tai muissa isommissa yhtyeissä asiaan tuo lisähaastetta se, että eri soittimet reagoivat lämpötila- ja kosteuseroihin päinvastaisesti. Useimpien puhaltimien viritystaso nousee lämpötilan noustessa, kun taas jousisoittimien kielet venyvät eli niiden viritystaso laskee. Tätä kompensoidaan virittämällä soittimet alunperin hieman alas tai ylös niin, että ne vähän ajan päästä ovat kenties päätyneet johonkin yhteiseen viritystasoon. Josta voidaan taas vähitellen ryhtyä liukumaan erilleen.
Asteikot, viritysjärjestelmät ja sävelpuhtaus ovat jotenkin epäselviä käsitteitä. Periaatteessa kaikki maailman sävelasteikot perustuvat fysiikkaan, värähtelynopeuksiin, niiden suhteisiin toisiinsa ja fysiikan pitäisi olla eksakti tiede. No, niin se kai onkin, jos vältetään turhan tarkkaa mittaamista. Mutta kun musiikissa tätä fysiikkaa sovelletaan vähän omavaltaisesti, niin päädytään todella mutkikkaisiin ja sumeisiin järjestelmiin, joiden yksityiskohdista en pysty paljoa kertomaan (en siis osaa). Olen tähän asti huijannut itseni läpi renessanssi- ja barokkimusiikin käsittämättä mitään niissä käytetyistä viritysjärjestelmistä. Monta kertaa cembalisti on kysynyt, että sopiiko, jos hän virittää pelinsä kirnbergeriin/vallottiin/werckmeisteriin/keskisäveleen tms. ja oon tyynesti nyökkäilly, että sopii, ymmärtämättä ollenkaan, mitä se voisi potentiaalisesti minun soitoltani vaatia. Viimeisimmässä gambatutkinnossani eräs arvostelulautakunnan jäsen sanoi, että kumman puhtaasti pystyt soittamaan, vaikka nauhat on pieleen viritetty. Myöntelin taas kohteliaasti tietämättä, miten niiden olisi kuulunut olla. Odotan pelolla sitä päivää, kun joku vähemmän tolerantti kanssamuusikko tämän kaiken tajuaa (tai lukee tämän).
Pääpiirteissään asiassa on kuitenkin kyse siitä, että vaikkapa kolmen ja viiden kertotaulut eivät kohtaa riittävän usein. Tai neljän ja seitsemän. Sävelasteikot perustuvat luonnollisiin yläsävelsarjoihin, joissa ensimmäinen intervalli (=kahden sävelen välinen etäisyys) on oktaavi (1:2), seuraava kvintti (1:3), sitten kvartti (1:4), sitten suuri terssi (1:5), sitten pieni (1:6) ja sitten tihenee entisestään. Elikkä: jos noudatetaan puhdasta yläsävelsarjaa, jossa A olisi 440 hertziä, oktaavia ylempi 880 Hz, siitä kvintti ylöspäin 1320 Hz, siitä kvartti ylöspäin 1760 Hz jne. Mitä pienemmät kokonaisluvut toisiaan jakaa, sitä soivempaa ja samalla ihmiskorvaa miellyttävämpää ääniyhdistelmää on tarjolla. Tämä on fakta, ei mikään mielipide, josta todistaa sekin, että lyhyellä musiikkitieteen oppimäärälläni väitän enimpien kaikissa maailmassa käytettyjen sävelasteikkojen perustuvan yläsävelsarjoihin, niitä on vaan sovellettu monella lailla. Väitän myös, että ihminen kovin luonnostaan esim. laulaessaan hyödyntää näitä yläsävelsarjoja, koska hyvin yhteen soivat äänet jo fysiikan lakien mukaan voimistavat toisiaan ja värisyttävät nautinnollisesti koko kehoa. Mutta siis, jos soitettaisi vain pelkkiä yläsävelsarjaan kuuluvia ääniä, niin mitään ongelmia ei olisi. Vaan sehän ei sovi, meitin länsimaisessa traditiossa (johon siis lukeutuu kaikki klassinen- ja populaarimusiikki, joitain etnovaikutteita lukuunottamatta) pitää saada soittaa ainakin 11 eri ääntä suunnilleen tasavälein ton 440 ja 880 hertzin välistä, niin pienellä laskemisella (tai edes sen ajattelemisella) voi ymmärtää, että joudutaan kompromisseihin, jossa joku ääniyhdistelmä soi paremmin kuin toinen. Tuolla wikipediassa on hienot selitykset ja kaaviot, joista voi päästä paremmin jyvälle ongelmasta; puhutaan paljon intervallien kaventamisesta ja leventämisestä, jolla tarkoitetaan, että osasta noita luonnollisen yläsävelsarjan mukaisista intervalleista otetaan hertsi tai pari pois tai lisätään . Ideana on saada tietyt ääniyhdistelmät soimaan mahdollisimman hienosti (luonnollisesti) niin, että samalla voidaan soittaa muitakin ilman kovin pahoja riitasointuja. Joka tapauksessa jotkut ääniyhdistelmät (intervallit tai soinnut) kuulostavat huonolta, ja niitä onkin tuon ajan musiikissa tästä syystä vältelty. Tässä linkki käytännön menoon, eli joku jenkki-cembalisti esittelee miten saadaan cembalo (käytetyin 1500-1700-luvun kosketinsoitin) johonkin 1600-luvun vireeseen. Piinallista toimintaa, kissakin kyllästyy ennen puolta väliä.
Normaalille musiikinkuluttajalle kaikki tämä on tietysti täysin epärelevanttia hepreaa. Suurin osa kaikesta kuunnellusta musiikista noudattaa tasavireistä järjestelmää, jossa sävelien välit ovat yhtä pitkät (vai oisko tää logaritmi-asteikko, rakkaat fyysikot voi senkin paremmin selittää, mutta siis jollain matemaattisella muunnoksella tasaiset), ja koska ihmiskorva on yleensä armollinen ja nopeasti totutettavissa, hyväksyy se tällaisen vähän sinnepäin soivan järjestelmän riittävän hyvänä. Piano ja kitara, joissa ei voi sormella tai suulla hienosäätää sävelkorkeutta, viritetään yleensä täysin tasavireisiksi. Ehkä osittain tästä syystä en itse jaksa kuunnella pianomusiikkia oikeastaan ollenkaan. Soinnillisesti latteaa kolistelua. Muissa soittimissa soittajat luultavasti jo vaistomaisesti poikkeavat jossain määrin tasavireisyydestä etsiessään hyvin soivia intervalleja. Monet väittävät myös, että lapset ja muut aidot ja puhtaat olennot laulaisivat enemmän luonnollisten harmonioiden mukaan, eli noudattelisivat jollain lailla noita yläsävelsarjoja. Ehkä ajatellaan, että ne aistivat soinnin ja värähtelyjä eivätkä ole teollisen tasavireisyyden läpitunkemia.
Jos tästä ei muuta selvinnyt, niin ehkä se, miten monimutkaisesta asiasta on kyse soitinten virittämisessä. Viritys on usein pahimpia tunteita nostattavia asioita soittajien keskuudessa, jo pelkästään eri mieltymysten takia. Toinen haluaa terssinsä puhtaina, toinen tasavireisinä. Kaksi vaikeinta muusikkoryhmää ovat kuitenkin ne, joilla on joko liian epätarkka korva erottamaan mitään yllämainituista tai joilla on ns. absoluuttinen sävelkorva, joka on pahimmillaan fiksoitunut johonkin tiettyyn viritysjärjestelmään, ja kaikki muu on näiden onnettomien mukaan epäpuhdasta ja väärin. Mutta tästä aiheesta voisi joskus kirjoittaa lisää, joten ei nyt enempää. Adjö!
Kaikilla akustisilla soitimmilla on enemmän ja vähemmän ongelmia virityksen kanssa, kun puu, metalli ja vaikkapa suolesta tehdyt kielet reagoivat melko pieniinkin ilmankosteuden ja lämpötilan muutoksiin. Ratkaisuna olisi siirtyminen sähköisiin vehkeisiin, mutta mehän emme suostu, niistä puuttuu henki ja luonnonmateriaalin lihaisa lämpö. Tämä turhanaikainen hifistely, joka on läheistä sukua ekoilulle ja vintagen diggailulle, johtaa vääjäämättä ainaisiin viritysongelmiin, jotka ovat yleensä sitä pahempia, mitä alkukantaisempi soitin on. Orkesterissa tai muissa isommissa yhtyeissä asiaan tuo lisähaastetta se, että eri soittimet reagoivat lämpötila- ja kosteuseroihin päinvastaisesti. Useimpien puhaltimien viritystaso nousee lämpötilan noustessa, kun taas jousisoittimien kielet venyvät eli niiden viritystaso laskee. Tätä kompensoidaan virittämällä soittimet alunperin hieman alas tai ylös niin, että ne vähän ajan päästä ovat kenties päätyneet johonkin yhteiseen viritystasoon. Josta voidaan taas vähitellen ryhtyä liukumaan erilleen.
Asteikot, viritysjärjestelmät ja sävelpuhtaus ovat jotenkin epäselviä käsitteitä. Periaatteessa kaikki maailman sävelasteikot perustuvat fysiikkaan, värähtelynopeuksiin, niiden suhteisiin toisiinsa ja fysiikan pitäisi olla eksakti tiede. No, niin se kai onkin, jos vältetään turhan tarkkaa mittaamista. Mutta kun musiikissa tätä fysiikkaa sovelletaan vähän omavaltaisesti, niin päädytään todella mutkikkaisiin ja sumeisiin järjestelmiin, joiden yksityiskohdista en pysty paljoa kertomaan (en siis osaa). Olen tähän asti huijannut itseni läpi renessanssi- ja barokkimusiikin käsittämättä mitään niissä käytetyistä viritysjärjestelmistä. Monta kertaa cembalisti on kysynyt, että sopiiko, jos hän virittää pelinsä kirnbergeriin/vallottiin/werckmeisteriin/keskisäveleen tms. ja oon tyynesti nyökkäilly, että sopii, ymmärtämättä ollenkaan, mitä se voisi potentiaalisesti minun soitoltani vaatia. Viimeisimmässä gambatutkinnossani eräs arvostelulautakunnan jäsen sanoi, että kumman puhtaasti pystyt soittamaan, vaikka nauhat on pieleen viritetty. Myöntelin taas kohteliaasti tietämättä, miten niiden olisi kuulunut olla. Odotan pelolla sitä päivää, kun joku vähemmän tolerantti kanssamuusikko tämän kaiken tajuaa (tai lukee tämän).
Pääpiirteissään asiassa on kuitenkin kyse siitä, että vaikkapa kolmen ja viiden kertotaulut eivät kohtaa riittävän usein. Tai neljän ja seitsemän. Sävelasteikot perustuvat luonnollisiin yläsävelsarjoihin, joissa ensimmäinen intervalli (=kahden sävelen välinen etäisyys) on oktaavi (1:2), seuraava kvintti (1:3), sitten kvartti (1:4), sitten suuri terssi (1:5), sitten pieni (1:6) ja sitten tihenee entisestään. Elikkä: jos noudatetaan puhdasta yläsävelsarjaa, jossa A olisi 440 hertziä, oktaavia ylempi 880 Hz, siitä kvintti ylöspäin 1320 Hz, siitä kvartti ylöspäin 1760 Hz jne. Mitä pienemmät kokonaisluvut toisiaan jakaa, sitä soivempaa ja samalla ihmiskorvaa miellyttävämpää ääniyhdistelmää on tarjolla. Tämä on fakta, ei mikään mielipide, josta todistaa sekin, että lyhyellä musiikkitieteen oppimäärälläni väitän enimpien kaikissa maailmassa käytettyjen sävelasteikkojen perustuvan yläsävelsarjoihin, niitä on vaan sovellettu monella lailla. Väitän myös, että ihminen kovin luonnostaan esim. laulaessaan hyödyntää näitä yläsävelsarjoja, koska hyvin yhteen soivat äänet jo fysiikan lakien mukaan voimistavat toisiaan ja värisyttävät nautinnollisesti koko kehoa. Mutta siis, jos soitettaisi vain pelkkiä yläsävelsarjaan kuuluvia ääniä, niin mitään ongelmia ei olisi. Vaan sehän ei sovi, meitin länsimaisessa traditiossa (johon siis lukeutuu kaikki klassinen- ja populaarimusiikki, joitain etnovaikutteita lukuunottamatta) pitää saada soittaa ainakin 11 eri ääntä suunnilleen tasavälein ton 440 ja 880 hertzin välistä, niin pienellä laskemisella (tai edes sen ajattelemisella) voi ymmärtää, että joudutaan kompromisseihin, jossa joku ääniyhdistelmä soi paremmin kuin toinen. Tuolla wikipediassa on hienot selitykset ja kaaviot, joista voi päästä paremmin jyvälle ongelmasta; puhutaan paljon intervallien kaventamisesta ja leventämisestä, jolla tarkoitetaan, että osasta noita luonnollisen yläsävelsarjan mukaisista intervalleista otetaan hertsi tai pari pois tai lisätään . Ideana on saada tietyt ääniyhdistelmät soimaan mahdollisimman hienosti (luonnollisesti) niin, että samalla voidaan soittaa muitakin ilman kovin pahoja riitasointuja. Joka tapauksessa jotkut ääniyhdistelmät (intervallit tai soinnut) kuulostavat huonolta, ja niitä onkin tuon ajan musiikissa tästä syystä vältelty. Tässä linkki käytännön menoon, eli joku jenkki-cembalisti esittelee miten saadaan cembalo (käytetyin 1500-1700-luvun kosketinsoitin) johonkin 1600-luvun vireeseen. Piinallista toimintaa, kissakin kyllästyy ennen puolta väliä.
Normaalille musiikinkuluttajalle kaikki tämä on tietysti täysin epärelevanttia hepreaa. Suurin osa kaikesta kuunnellusta musiikista noudattaa tasavireistä järjestelmää, jossa sävelien välit ovat yhtä pitkät (vai oisko tää logaritmi-asteikko, rakkaat fyysikot voi senkin paremmin selittää, mutta siis jollain matemaattisella muunnoksella tasaiset), ja koska ihmiskorva on yleensä armollinen ja nopeasti totutettavissa, hyväksyy se tällaisen vähän sinnepäin soivan järjestelmän riittävän hyvänä. Piano ja kitara, joissa ei voi sormella tai suulla hienosäätää sävelkorkeutta, viritetään yleensä täysin tasavireisiksi. Ehkä osittain tästä syystä en itse jaksa kuunnella pianomusiikkia oikeastaan ollenkaan. Soinnillisesti latteaa kolistelua. Muissa soittimissa soittajat luultavasti jo vaistomaisesti poikkeavat jossain määrin tasavireisyydestä etsiessään hyvin soivia intervalleja. Monet väittävät myös, että lapset ja muut aidot ja puhtaat olennot laulaisivat enemmän luonnollisten harmonioiden mukaan, eli noudattelisivat jollain lailla noita yläsävelsarjoja. Ehkä ajatellaan, että ne aistivat soinnin ja värähtelyjä eivätkä ole teollisen tasavireisyyden läpitunkemia.
Jos tästä ei muuta selvinnyt, niin ehkä se, miten monimutkaisesta asiasta on kyse soitinten virittämisessä. Viritys on usein pahimpia tunteita nostattavia asioita soittajien keskuudessa, jo pelkästään eri mieltymysten takia. Toinen haluaa terssinsä puhtaina, toinen tasavireisinä. Kaksi vaikeinta muusikkoryhmää ovat kuitenkin ne, joilla on joko liian epätarkka korva erottamaan mitään yllämainituista tai joilla on ns. absoluuttinen sävelkorva, joka on pahimmillaan fiksoitunut johonkin tiettyyn viritysjärjestelmään, ja kaikki muu on näiden onnettomien mukaan epäpuhdasta ja väärin. Mutta tästä aiheesta voisi joskus kirjoittaa lisää, joten ei nyt enempää. Adjö!
torstai 25. helmikuuta 2010
Yöaikaan
Kun uni ei tule ja yön aaveet huhuilee nurkissa, voi kokeilla raskaamman sarjan piruntorjuntamusiikkia, venäläistä ortodoksista kirkkolaulua. 10-15 vuotta sitten muutama venäläinen munkkikuoro (mm. Novospasskin luostarin kuoro) kävi vähän väliä vaivuttamassa suomalaiskuulijoita transsiin perinteisellä kirkkolaulullaan. Nyttemmin into on jo laantunut, mutta musiikin teho mielestäni ei. Tästä perinteestä on noussut myös uudempaa kirkkomusiikkia, josta nyt esimerkkinä Sergei Rahmaninovin (1873-1943) Vigilia. Olen viettänyt useampiakin öitä tämän musiikin rauhoittavassa seurassa. Rahmaninov oli itse konsertoiva pianisti, suurten tunteiden ja slaavilaisen melankolian mestari, joka sävelsi enimmäkseen pianolle. Vigilia, joka noudattaa muodoltaan ja sanoiltaan jonkinlaista ortodoksien yöjumalanpalvelusta, on kuitenkin puhdas kuoroteos, muutamalla laulusolistilla lisättynä. Rahmaninov ei alunperin ole kuulunut suosikkisäveltäjiini vellovan Hollywood-tyylin ja muodottomien ylipitkien teostensa takia, mutta jossain elämäni vaiheessa minut on altistettu yölliselle Rahmaninoville, eikä viileän älykön (joka noin normaalisti oon) suhtautuminen enää ainakaan seuraavien esimerkkien osalta onnistu. En kirjoita aiheesta enempää, kuunnelkaa jos olette valmiita tinkimään cooliudestanne tai jos yö syö miestä/naista.
http://www.youtube.com/watch?v=oMmO0Gyfthg
http://www.youtube.com/watch?v=bJrWLIowctM
http://www.youtube.com/watch?v=zAVGgqr3p58
Vielä viimeisenä Rahmaninovin 2. sinfonian 3. osa samaan tarkoitukseen. kapellimestarina jo vanhenemaan päässyt André Previn, jenkki, joka taisi olla joskus Mia Farrow'n, Woody Allenin exän mies. Mutta hyvin se vetää (vaikkei sitä ihan suoraan ulkoapäin ehkä huomaisi).
http://www.youtube.com/watch?v=kbZYzoidkYU
http://www.youtube.com/watch?v=oMmO0Gyfthg
http://www.youtube.com/watch?v=bJrWLIowctM
http://www.youtube.com/watch?v=zAVGgqr3p58
Vielä viimeisenä Rahmaninovin 2. sinfonian 3. osa samaan tarkoitukseen. kapellimestarina jo vanhenemaan päässyt André Previn, jenkki, joka taisi olla joskus Mia Farrow'n, Woody Allenin exän mies. Mutta hyvin se vetää (vaikkei sitä ihan suoraan ulkoapäin ehkä huomaisi).
http://www.youtube.com/watch?v=kbZYzoidkYU
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
