Kun uni ei tule ja yön aaveet huhuilee nurkissa, voi kokeilla raskaamman sarjan piruntorjuntamusiikkia, venäläistä ortodoksista kirkkolaulua. 10-15 vuotta sitten muutama venäläinen munkkikuoro (mm. Novospasskin luostarin kuoro) kävi vähän väliä vaivuttamassa suomalaiskuulijoita transsiin perinteisellä kirkkolaulullaan. Nyttemmin into on jo laantunut, mutta musiikin teho mielestäni ei. Tästä perinteestä on noussut myös uudempaa kirkkomusiikkia, josta nyt esimerkkinä Sergei Rahmaninovin (1873-1943) Vigilia. Olen viettänyt useampiakin öitä tämän musiikin rauhoittavassa seurassa. Rahmaninov oli itse konsertoiva pianisti, suurten tunteiden ja slaavilaisen melankolian mestari, joka sävelsi enimmäkseen pianolle. Vigilia, joka noudattaa muodoltaan ja sanoiltaan jonkinlaista ortodoksien yöjumalanpalvelusta, on kuitenkin puhdas kuoroteos, muutamalla laulusolistilla lisättynä. Rahmaninov ei alunperin ole kuulunut suosikkisäveltäjiini vellovan Hollywood-tyylin ja muodottomien ylipitkien teostensa takia, mutta jossain elämäni vaiheessa minut on altistettu yölliselle Rahmaninoville, eikä viileän älykön (joka noin normaalisti oon) suhtautuminen enää ainakaan seuraavien esimerkkien osalta onnistu. En kirjoita aiheesta enempää, kuunnelkaa jos olette valmiita tinkimään cooliudestanne tai jos yö syö miestä/naista.
http://www.youtube.com/watch?v=oMmO0Gyfthg
http://www.youtube.com/watch?v=bJrWLIowctM
http://www.youtube.com/watch?v=zAVGgqr3p58
Vielä viimeisenä Rahmaninovin 2. sinfonian 3. osa samaan tarkoitukseen. kapellimestarina jo vanhenemaan päässyt André Previn, jenkki, joka taisi olla joskus Mia Farrow'n, Woody Allenin exän mies. Mutta hyvin se vetää (vaikkei sitä ihan suoraan ulkoapäin ehkä huomaisi).
http://www.youtube.com/watch?v=kbZYzoidkYU
torstai 25. helmikuuta 2010
torstai 18. helmikuuta 2010
Soittotunnilla
Olinpa pari päivää sitten soittotunnilla ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2004 jälkeen. On paljon hankalaa soitettavaa lähiaikoina, jossa kääntyminen asiantuntijan apuun voisi auttaa, joten vaivasin vanhaa gambaopettajaani Makea. Huvittavasti sitä jollain lailla taantui siihen soitonopiskelija-moodiin, jossa tekisi mieli heti alkuun selitellä, että en oo taas ehtiny harjotella ja sori mun sormet on kylmät ja tää soitin on jotenkin ihan tukossa ja oon just ollu kipeenä jne. Viisaan äiteeni opin mukaan ei kannata sanoa mitään, koska se pilaa tunnelmaa, ja voihan olla, ettei opettaja viitsi puuttua ongelmiin, jotka selvästi johtuvat vain alkukankeudesta tai harjoittelun puutteesta. Silti en pystynyt Maken ihanien itämaisten silkkimattojen keskellä olemaan vaivautuneesti mumisematta pahoittelujani kärsineistä nuoteistani, joissa oli läpikuultavia rasvatahroja ja rispaantuneet reunat.
Sinänsä, eipä ole ollut muutenkaan tapana paljoa puhella soittotunneilla. Opettajan sanomisia kun ei ole yleensä syytä kyseenalaistaa, ainakaan ennen kuin omat taidot ovat opettajan tasolla. Muistan vanhan puolalaisen professorin, jonka kesäkursseilla kävin 12 ja 13 vuotiaana, ja joka sittemmin muutti Suomeen kahdeksi vuodeksi. Olin nuo kaksi vuotta hänen oppilaanaan ja opin paljon. Kerran puolalainen tuli vanhemmilleni kylään sellisti-äitini kutsumana. Kun sitten ruokapöydässä selitin jotain vanhemmilleni suomeksi, niin setä tokaisi hämmästyneenä (englanniksi) "ai Maijalla on tollanen puheääni". En ollut kovin pahasti suutani soittotunneilla aukonut, jota monen saattaa olla vaikea uskoa.
Takaisin tunnille. Soittotuntini jälkeen paikalle sattui toinenkin vanha tuttu, tarkoituksena saada Makelta tukea kokeilemansa sellon ostopäätökseen. Tällä miehellä oli mukanaan sello 1700-luvulta, jota sitten ryhtyivät vuoron perään soittelemaan. Sello oli haettu jostain Keski-Euroopasta kokeiltavaksi, ja oli osittain todella hienosointinen, mutta osittain hiukka ongelmallinen, matalampien äänten sointi oli vähän kapea ja pieni verrattuna korkeampiin, eikä vaimo ollut pitänyt sellosta lainkaan, että siinähän miettivät. Omaan korvaani peli kuulosti täyteläiseltä, leveältä ja helposti syttyvältä (soittimien kuvailussa voi huoletta käyttää treffipalstojen tai viininmaistelun sanastoa) varsinkin kun soittamassa oli kaksi kunnon muusikkoa. Sello oli huvittavan pullean mallinen ja melko iso (ei pidä ymmärtää väärin, täysikokoisten sellojen koon vaihteluväli on nykyään ehkä 5 cm, 1700-luvun alussa oli vielä enemmän vaihtelua, mutta tämä soitin oli nykyisen normaalin rajoissa). Samalla huomasi taas sellaisen omituisen asian, että nämä vanhat soittimet tuntuvat jotenkin tietävän oikeat äänien paikat niin, että kun sormi osuu kohdalleen, niin äänen määrä automaattisesti lisääntyy ja alkaa melkein humisemaan korvissa; vanha puu on tottunut värisemään vuosisatojen aikana loputtomiin toistettujen äänten yläsävelsarjojen tahdissa tai jotain sinne päin (fyysikon konsultaatiolla olisi käyttöä). Olettaen siis, että ne aiemmatkin soittimen käyttäjät ovat soittaneet enimmäkseen oikeitä ääniä. Vanhojen soitinten kanssa käy parhaimmillaan niin, että sormet jotenkin automaattisesti alkavat hakeuta oikeisiin paikkoihin, eikä harjoitella tartte nimeksikään... voisi toivoa ja kuvitella. Soittajan suurin haave olisi nimittäin osata soittaa harjoittelematta, sen verran rasittavaa hinkuttamista se on päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.
Aiheen kunniaksi niiiiiin monen sellotunnin (ja tämänkin soitinkokeilusession) ohjelmasta henkilökohtaisia lempinumeroitani, eli Bachia. Jokainen sellisti soittaa läpi ikänsä Johann Sebastian Bachin kuutta soolosellosarjaa tai ainakin osia niistä, ne kun ovat teknisesti osittain helpohkoja (osittain ei teodellakaan) ja musiikkina mielenkiintoista, vaikkei aina ihan parasta Bachia. Tässä ei ehkä niinkään ideaali-esitys (mm. rasittavan konemaiset trillit, mutta vähiten hermoille käypä mitä youtubesta löysin) suosikistani, eli Allemande-osa kuudennesta sarjasta.
http://www.youtube.com/watch?v=mO29u37s0aM
Sinänsä, eipä ole ollut muutenkaan tapana paljoa puhella soittotunneilla. Opettajan sanomisia kun ei ole yleensä syytä kyseenalaistaa, ainakaan ennen kuin omat taidot ovat opettajan tasolla. Muistan vanhan puolalaisen professorin, jonka kesäkursseilla kävin 12 ja 13 vuotiaana, ja joka sittemmin muutti Suomeen kahdeksi vuodeksi. Olin nuo kaksi vuotta hänen oppilaanaan ja opin paljon. Kerran puolalainen tuli vanhemmilleni kylään sellisti-äitini kutsumana. Kun sitten ruokapöydässä selitin jotain vanhemmilleni suomeksi, niin setä tokaisi hämmästyneenä (englanniksi) "ai Maijalla on tollanen puheääni". En ollut kovin pahasti suutani soittotunneilla aukonut, jota monen saattaa olla vaikea uskoa.
Takaisin tunnille. Soittotuntini jälkeen paikalle sattui toinenkin vanha tuttu, tarkoituksena saada Makelta tukea kokeilemansa sellon ostopäätökseen. Tällä miehellä oli mukanaan sello 1700-luvulta, jota sitten ryhtyivät vuoron perään soittelemaan. Sello oli haettu jostain Keski-Euroopasta kokeiltavaksi, ja oli osittain todella hienosointinen, mutta osittain hiukka ongelmallinen, matalampien äänten sointi oli vähän kapea ja pieni verrattuna korkeampiin, eikä vaimo ollut pitänyt sellosta lainkaan, että siinähän miettivät. Omaan korvaani peli kuulosti täyteläiseltä, leveältä ja helposti syttyvältä (soittimien kuvailussa voi huoletta käyttää treffipalstojen tai viininmaistelun sanastoa) varsinkin kun soittamassa oli kaksi kunnon muusikkoa. Sello oli huvittavan pullean mallinen ja melko iso (ei pidä ymmärtää väärin, täysikokoisten sellojen koon vaihteluväli on nykyään ehkä 5 cm, 1700-luvun alussa oli vielä enemmän vaihtelua, mutta tämä soitin oli nykyisen normaalin rajoissa). Samalla huomasi taas sellaisen omituisen asian, että nämä vanhat soittimet tuntuvat jotenkin tietävän oikeat äänien paikat niin, että kun sormi osuu kohdalleen, niin äänen määrä automaattisesti lisääntyy ja alkaa melkein humisemaan korvissa; vanha puu on tottunut värisemään vuosisatojen aikana loputtomiin toistettujen äänten yläsävelsarjojen tahdissa tai jotain sinne päin (fyysikon konsultaatiolla olisi käyttöä). Olettaen siis, että ne aiemmatkin soittimen käyttäjät ovat soittaneet enimmäkseen oikeitä ääniä. Vanhojen soitinten kanssa käy parhaimmillaan niin, että sormet jotenkin automaattisesti alkavat hakeuta oikeisiin paikkoihin, eikä harjoitella tartte nimeksikään... voisi toivoa ja kuvitella. Soittajan suurin haave olisi nimittäin osata soittaa harjoittelematta, sen verran rasittavaa hinkuttamista se on päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.
Aiheen kunniaksi niiiiiin monen sellotunnin (ja tämänkin soitinkokeilusession) ohjelmasta henkilökohtaisia lempinumeroitani, eli Bachia. Jokainen sellisti soittaa läpi ikänsä Johann Sebastian Bachin kuutta soolosellosarjaa tai ainakin osia niistä, ne kun ovat teknisesti osittain helpohkoja (osittain ei teodellakaan) ja musiikkina mielenkiintoista, vaikkei aina ihan parasta Bachia. Tässä ei ehkä niinkään ideaali-esitys (mm. rasittavan konemaiset trillit, mutta vähiten hermoille käypä mitä youtubesta löysin) suosikistani, eli Allemande-osa kuudennesta sarjasta.
http://www.youtube.com/watch?v=mO29u37s0aM
tiistai 9. helmikuuta 2010
Anton Bruckner
Viime viikolla olin Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, kun siellä sattui olemaan suosikkikapellimestarini suosikki-sinfoniasäveltäjäni kimpussa. Kyseessä Jukka-Pekka Saraste ja Anton Brucknerin 9. sinfonia. Hesarin nykyään aina yhtä mitättömät kulttuurisivut kommentoivat tapahtumaa vaisusti, mutta paikallaolijoille oli tarjolla ravistelevia elämyksiä.
Bruckner (1824–1896) oli vähän reppana vanhapoika, hidas maalaisjuntti urkuri ja arvostettu vasta vanhana miehenä. Bruckner tunnetaan lähes pelkästään sinfonikkona, eli hänen pääteoksensa ovat 9 sinfoniaa, jonka lisäksi hän on säveltänyt lähinnä kirkkomusiikkia. Myöhäisromantikoksi luokiteltava (musiikin aikakausista kirjoitan joskus toiste) Bruckner sävelsi Wagnerin ja Brahmsin varjossa, ja kuvitteli kai olevansa niin huono, että muutteli sinfonioitaan alituiseen muiden sanomisten perusteella. Siksi Brucknerin sinfonioista on liikkeellä useita eri versioita, joista ei ota selvää, mikä oli se lopullinen säveltäjän oma valinta.
Kuultuani tähän astisen elämäni aikana ehkä noin puolen tuhatta esitystä eri sinfonioista olen vähitellen vakuuttunut siitä, että juuri Brucknerilla on ollut kyky tehdä sinfoniamuotoon parasta mahdollista musiikkia. Voi kyllä olla, että lempeni ei oli aivan vaikutteista puhdasta, vaan osittain käyrätorvea soittavan isäni vuosien aivopesun tulos. Kukaan käyrätorvensoittaja ei voi suhtautua viileästi Bruckneriin, hän sävelsi sinfonioihinsa komeita ja vaikeita käyrätorvisooloja, joita ennen on otettu kasoittain rauhoittavia lääkkeitä ja jälkeenpäin vielä enemmän tuoppeja syystä jos toisesta.
Toisin kuin monet aikalaisensa, Bruckner harrasti absoluuttista musiikkia, eikä mitään luonnonäänien, kansantanssin, jodlauksen, tuomiopäivän torvien ja hartaiden sävelien ohjelmallisia sekamelskoja. Älkää ymmärtäkö väärin, arvostan myös myöhäisromanttista hulvatonta megalomaaniaa, jossa 12 seppää takoo alasimia vasaroilla, ja lavalle, lavan taakse, katolle ja ulos on orkesterin ja muutaman kuoron lisäksi sijoiteltu epälukuinen määrä postitorven, pikkurummun, jänisräikän ja tuulikoneen soittajia. Brucknerin sinfoniat ovat näihin nähden vain keskisuuren (n. 100 hengen orkesteri) kokoonpanon musiikkia, joissa pääosassa ovat monumentaaliset muodot ja sointimassat, joihin voi parhaimmillaan (hyvässä akustiikkassa ja hyvien esittäjien tapauksessa) upota kuin valtamereen. Brucknerin sinfoniat kestävät tunnista puoleentoista, mutta en myönnä vielä ikinä pitkästyneeni niitä kuunnellessani. Harmi vaan, että tällaiset teokset vaativat paljon kapellimestarilta, pitää kyetä ylläpitämään jännitettä ja pitäämään ajatukset koossa esim. 90 minuuttia, ja hyviä esityksiä ei ihan helpolla synny. Mutta Sarasteen kykyihin voi tässä asiassa luottaa.
Missään nimessä en voi suositella Brucknerin sinfonioiden kuuntelua taustamusiikkina, ja joku saattaa pitää niitä jotenkin vaikeina. No mutta, ehdoton lempisinfoniani on Brucknerin 7., josta tässä alkua. Orkesterina Berliinin filharmonikot, jota pidetään yhtenä maailman parhaista orkestereista. Johtaa jonkinlainen kapellimestarilegena, romanialainen Sergiu Celibidache. Suurten muotojen mestarina pidetty Celibidache ei suostunut levyttämään, joten tällaiset konserttitaltioinnit ovat ainoat todisteet hänen taiteestaan. Ensimmäiset 1,5 minuuttia menevät aplodeihin, pahoitteluni, mutta tässä tavoitetaan tosiaan jotain sellaista, mistä olen yrittänyt kirjoittaa. Ja jälleen voi samalla lukea Youtubesta muiden friikkien kirjoituksia aiheesta.
http://www.youtube.com/watch?v=eptAff1Jmk8
Loppukaneettina omituinen tapahtuma jostain kymmenen vuoden takaa: Radion sinfoniaorkesterilla oli konsertti oopperatalossa Töölönlahdella, ohjelmassa joku Brucknerin sinfonia ja kapellimestarina J-P Saraste. Kesken sinfonian toiselta parvelta alkoi kuulua omituista naurua ja hetken päästä äänen suunnassa näkyi kävelevän siistin näköinen parrakas mies, joka samantien nosti jalkansa parven kaiteen yli. Parven ulkoseinämässä oli tanko, jolle hän sai jalkansa, mutta selvästi aikeena oli hypätä alas permannolla istuvien katsojien niskaan. Orkesteri lakkasi soittamasta, huilisti orkesterista huusi, että tulkaa pois alta, joka toteutettiinkin vilkkaasti, lievää sekasortoa, huutoja jne. Tässä vaiheessa jotkut parvella istujat olivat saaneet hullusta otteen ja nostaneet hänet takaisin parven sisäpuolelle. Koska konserttisalissa ei ole mitään järjestyksenvalvojia, niin mies pääsi jotenkin ulos salista ilman, että kukaan lopulta sai häntä kiinni, tai sai selvää, kenestä oli kyse. Jälkikäteen eräs musiikkiterapeutti epäili, että kyseessä olisi ollut yksi hänen potilaistaan, joka rakastaa Brucknerin musiikkia. Orkesteri jatkoi pian soittoa, mutta aika vähän siitä jäi sillä kertaa mieleen.
Bruckner (1824–1896) oli vähän reppana vanhapoika, hidas maalaisjuntti urkuri ja arvostettu vasta vanhana miehenä. Bruckner tunnetaan lähes pelkästään sinfonikkona, eli hänen pääteoksensa ovat 9 sinfoniaa, jonka lisäksi hän on säveltänyt lähinnä kirkkomusiikkia. Myöhäisromantikoksi luokiteltava (musiikin aikakausista kirjoitan joskus toiste) Bruckner sävelsi Wagnerin ja Brahmsin varjossa, ja kuvitteli kai olevansa niin huono, että muutteli sinfonioitaan alituiseen muiden sanomisten perusteella. Siksi Brucknerin sinfonioista on liikkeellä useita eri versioita, joista ei ota selvää, mikä oli se lopullinen säveltäjän oma valinta.
Kuultuani tähän astisen elämäni aikana ehkä noin puolen tuhatta esitystä eri sinfonioista olen vähitellen vakuuttunut siitä, että juuri Brucknerilla on ollut kyky tehdä sinfoniamuotoon parasta mahdollista musiikkia. Voi kyllä olla, että lempeni ei oli aivan vaikutteista puhdasta, vaan osittain käyrätorvea soittavan isäni vuosien aivopesun tulos. Kukaan käyrätorvensoittaja ei voi suhtautua viileästi Bruckneriin, hän sävelsi sinfonioihinsa komeita ja vaikeita käyrätorvisooloja, joita ennen on otettu kasoittain rauhoittavia lääkkeitä ja jälkeenpäin vielä enemmän tuoppeja syystä jos toisesta.
Toisin kuin monet aikalaisensa, Bruckner harrasti absoluuttista musiikkia, eikä mitään luonnonäänien, kansantanssin, jodlauksen, tuomiopäivän torvien ja hartaiden sävelien ohjelmallisia sekamelskoja. Älkää ymmärtäkö väärin, arvostan myös myöhäisromanttista hulvatonta megalomaaniaa, jossa 12 seppää takoo alasimia vasaroilla, ja lavalle, lavan taakse, katolle ja ulos on orkesterin ja muutaman kuoron lisäksi sijoiteltu epälukuinen määrä postitorven, pikkurummun, jänisräikän ja tuulikoneen soittajia. Brucknerin sinfoniat ovat näihin nähden vain keskisuuren (n. 100 hengen orkesteri) kokoonpanon musiikkia, joissa pääosassa ovat monumentaaliset muodot ja sointimassat, joihin voi parhaimmillaan (hyvässä akustiikkassa ja hyvien esittäjien tapauksessa) upota kuin valtamereen. Brucknerin sinfoniat kestävät tunnista puoleentoista, mutta en myönnä vielä ikinä pitkästyneeni niitä kuunnellessani. Harmi vaan, että tällaiset teokset vaativat paljon kapellimestarilta, pitää kyetä ylläpitämään jännitettä ja pitäämään ajatukset koossa esim. 90 minuuttia, ja hyviä esityksiä ei ihan helpolla synny. Mutta Sarasteen kykyihin voi tässä asiassa luottaa.
Missään nimessä en voi suositella Brucknerin sinfonioiden kuuntelua taustamusiikkina, ja joku saattaa pitää niitä jotenkin vaikeina. No mutta, ehdoton lempisinfoniani on Brucknerin 7., josta tässä alkua. Orkesterina Berliinin filharmonikot, jota pidetään yhtenä maailman parhaista orkestereista. Johtaa jonkinlainen kapellimestarilegena, romanialainen Sergiu Celibidache. Suurten muotojen mestarina pidetty Celibidache ei suostunut levyttämään, joten tällaiset konserttitaltioinnit ovat ainoat todisteet hänen taiteestaan. Ensimmäiset 1,5 minuuttia menevät aplodeihin, pahoitteluni, mutta tässä tavoitetaan tosiaan jotain sellaista, mistä olen yrittänyt kirjoittaa. Ja jälleen voi samalla lukea Youtubesta muiden friikkien kirjoituksia aiheesta.
http://www.youtube.com/watch?v=eptAff1Jmk8
Loppukaneettina omituinen tapahtuma jostain kymmenen vuoden takaa: Radion sinfoniaorkesterilla oli konsertti oopperatalossa Töölönlahdella, ohjelmassa joku Brucknerin sinfonia ja kapellimestarina J-P Saraste. Kesken sinfonian toiselta parvelta alkoi kuulua omituista naurua ja hetken päästä äänen suunnassa näkyi kävelevän siistin näköinen parrakas mies, joka samantien nosti jalkansa parven kaiteen yli. Parven ulkoseinämässä oli tanko, jolle hän sai jalkansa, mutta selvästi aikeena oli hypätä alas permannolla istuvien katsojien niskaan. Orkesteri lakkasi soittamasta, huilisti orkesterista huusi, että tulkaa pois alta, joka toteutettiinkin vilkkaasti, lievää sekasortoa, huutoja jne. Tässä vaiheessa jotkut parvella istujat olivat saaneet hullusta otteen ja nostaneet hänet takaisin parven sisäpuolelle. Koska konserttisalissa ei ole mitään järjestyksenvalvojia, niin mies pääsi jotenkin ulos salista ilman, että kukaan lopulta sai häntä kiinni, tai sai selvää, kenestä oli kyse. Jälkikäteen eräs musiikkiterapeutti epäili, että kyseessä olisi ollut yksi hänen potilaistaan, joka rakastaa Brucknerin musiikkia. Orkesteri jatkoi pian soittoa, mutta aika vähän siitä jäi sillä kertaa mieleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
