Madama Butterfly

Lausutaan Batterflai. Kuuntelin pari päivää sitten radiosta (Ylen ykköseltä, eihän tällainen niuho muihin kanaviin pysty) musiikkijournalisti Minna Lindgrenin humoristista tarinaa Giacomo Puccinin kenties tunnetuimmasta oopperasta "Madama Butterfly". Minna näki paljon huvittavaa tässä japanilaista, amerikkalaista ja italialaista kulttuuria yhdistävässä mestariteoksessa mutta itse en pysty kuin nyyhkimään ja tyrskimään tätä kuullessani. Aivan sietämätöntä kidutusta, tragediaa, jossa ensi hetkestä tietää, että koko juttu päättyy hirvittävään katastrofiin, pettymykseen ja murheeseen. Lyhyesti kyseessä on aika yksinkertainen ja ennalta arvattava tarina, jossa mies pettää ja jättää, tyttö saa lapsen, ja toivon menetettyään tappaa itsensä. Pääosassa on japanilainen 15-vuotias Cio-Cio San, sittemin Mrs Benjamin Franklin Pinkerton eli Madama Butterly, joka ottaa amerikkalaisen laivastoupseerin liehittelyt todesta ja antautuu miehelle täysin, tuhoisin seurauksin. Oopperan muut hahmot varoittelevat molempia asianosaisia suhteen seurauksista, tunnelma on alusta lähtien painostava ja siksi ehkä kaikki tässä oopperassa onkin niin järjettömän kaunista ja haurasta. Tässä ehkä kuuluisin aaria "Un bel di vedremo" (=yhtenä kauniina päivänä) erinomaisen, fiksun(!) ja sympaattisen(!) jenkkisopraanon Reneé Flemingin laulamana:
http://www.youtube.com/watch?v=7Z3-yBlDckY

Oopperan syntyaikana japanilainen kulttuuri oli Euroopassa äärimmäisen trendikästä ja kiihottavaa, eikä Amerikan Yhdysvallatkaan ollut täällä niin tuttu kuin se nyt on. Italiaksi laulettu amerikkalaistunnelma on kieltämättä koomista, kuten tässä B. F. (=Bloody Fool, ihan säveltäjänkin mielestä, kertoi Minna Lindgren) Pinkertonin omahyväisessä aariassa; korvaan pistää Ameriikan nykyinen (muttei vielä oopperan tekoaikainen) kansallislaulu ja sanat "jenki vagabondoooo".

Pidin Madama Butterlyta hiukan tylsänä, kun sain joskus teininä sen levyllä Maria Callas pääosassa. Diivojen diiva Callas on täydellinen päärooliin, mutta musiikki on jollain lailla hahmotonta ja vellovaa noin ensialkuun. Joskus vielä nuorempana näin telkkariversion Mirella Frenin ja Placido Domingon tähdittämästä oopperasta, mutta silloin jäi mieleen lähinnä upeat laulajat ja loppukohtaus, jonka verisyys sävähdytti (älkää kysykö miksi, pidin mm. 5-luokkalaisena hyvin perusteellisen esitelmän Mustasta surmasta). Tässä kiinnostuneille pari palaa:

Lemmiskelyn alkua,: http://www.youtube.com/watch?v=TyfxljCVsJU
päästään asiaan: http://www.youtube.com/watch?v=htaixsdRXl0

Muutaman kuuntelukerran jälkeen melodiat ovat tuttuja ja musiikin teho kasvaa, mutta levyltä kuultuna ei tarinaan niin kiinnitä huomiota. Siksi jouduin aivan yllättäen kamalaan epätoivoon, kun pari vuotta sitten näin oopperan elokuvateatterissa New Yorkin Metropolitanin versiona. Tätä esitystä katsellessa tuli mieleen, että rahalla saa ja autolla pääsee, varsinkin Ameriikassa. Kun laitetaan tarpeeksi pätäkkää pöytään niin on varaa mistä valita ja aina välillä syntyy jotain unohtumatonta. Ohjaajana tässä esityksessä on elokuvamies Anthony Minghella (Englantilainen potilas, Lahjakas herra Ripley), joka vielä lisäväristyksenä on keksinyt hankkia omituisia nukketeatterityyppejä käyttelemään Butterflyn poikaa esittävää hämmentävän ilmeikästä nukkea. Että osaa se kuminukkekin itkettää. Butterflyta esittää tuhti aikuinen amerikkalaisnainen, joka onnistuu olemaan silti järkyttävän koskettava (tai sitten rouvan laulutaito vaan peittää alleen kaiken vähäpätöisemmän). Oopperassa joutuu aina tekemään kompromisseja näytelmällisen lava-uskottavuuden ja laulutaiteen välillä; tässä mielessä Butterlyn rooli on todella hankala, nimittäin siinä on laulettavaa koko illaksi, ja rooliin tarvitaan suurta, laaja-alaista ja kestävää ääntä, eikä kukaan hentoa teiniä edes etäisesti muistuttava yleensä ole siunattu näillä avuilla. Toisaalta, en pidä mitenkään huonona, että tällaista roolia esittää joku vähän verevämpi hahmo. Päähenkilön nuoruudella lisätään tarinaan dramatiikkaa ja ehdottomuutta, mutta muuten aihe on mielestäni iätön (lemmensuru tuskin helpottaa iän myötä) ja kestää monenlaisia tulkintoja, niinkuin mestariteokset yleensäkin.

Suomen kansallisoopperassa olisi ollut mahdollisuus nähdä tämä ooppera joulun alla, mutta jäi sekin näkemättä, ei paljon kulttuuri kiinnosta. Mutta ehkä sinne voisi mennä seuraavaksi katsomaan Parsifalia, Wagnerin oopperaa, joka kestää hiukka yli 5 tuntia, musiikki on koko ajan joko hidasta tai erittäin hidasta ja aihepiiri ylevän myyttinen ilman mitään kosketuspintaa normaaliin elämään. Päähenkilöiden nimetkin ovat kuin suoraan keskimaahan sijoittuvista tietokonepeleistä: Parsifal, Kundry, Gurnemanz, Klingsor ja Amfortas.
Tässä näyte Wagnerin rennosta otteesta, oopperan alun alkua (koko pätkän kesto olisi 15 minuuttia): http://www.youtube.com/watch?v=7kWlTCx6m_k

Toisaalta, vähän niinkuin Indiana Jonesissa ja Da Vinci-koodissa, tässäkin metsästetään Graalin maljaa, että sinänsä ihan tuttua kauraa. Sattuvasti esitysajankohdaksi on valittu pääsiäistä edeltävä aika, piinaviikot. Tunnelmaa voi kohottaa vaikka paastoamalla muutaman päivän ennen esitystä. Sanomattakin lienee selvää, että olen tällaisen musiikin suuri fanittaja ja kaikki halukaat vihitään täällä virtuaalimaailmassa tai luonnossa kyseisen teoksen syvimpiin yksityiskohtiin ennen visiittiä Töölönlahdelle niin, että oopperanautinnosta tulee mahdollisimman täydellinen. Tässä vielä Disney-versio aiheesta. Anyone?