Ihmelapsista

Muusikkojen facebook-tilityksissä törmää ajoittain aiheeseen ihmelapset. Joku viikko sitten ihmetystä aiheutti kaksi pientä aasialaista viulistityttöä, jotka soittavat käsittämättömän vaikeita asioita pienillä kitisevillä viuluillaan:
http://www.youtube.com/watch?v=P-KooKsHnqI


http://www.youtube.com/watch?v=i05t0nKnwVg

En mielelläni ajattele miten nämä kyseiset lapset on saatu oppimaan tämä kaikki, mutta samalla tästä muistaa, mistä musiikillisessa lahjakkuudessa on kyse: matkimisen lahjasta. Sellaisen matkimisen, jossa kuultu ja nähty pystytään kopioimaan omaan tekemiseen, ilman että itse tarvitsisi ymmärtää miten se tapahtuu (ks. seuraava pätkä kohdalta 0'50''). http://www.youtube.com/watch?v=vUx4t4W4eVY
Tähän umpisyvälliseen päätelmään olen päässyt tarkkailtuani sisältäpäin musiikkielämää ja muusikkoja viimeiset 36 vuotta. Onhan muuten täysin mahdotonta selittää, miksi muilta lahjoiltaan keskinkertaiset ja taiteen syvällisestä puolesta vähät välittävät putkimiestyypit (tai metsämies-) saavat soitollaan jäisimmätkin sydänjuuret värisemään. Samalla lailla keskivertospanielin tasolla oleva 5-vuotias ihmislapsi voi vaistomaisesti saada musiikin kuulostamaan musiikilta, vaikkei siitä yhtään mitään ymmärräkään.

Musiikillisen ihmelapsen päätehtävä on soittaa mahdollisen vaikeita asioita mahdollisimman oikein, mutta siinä sivussa moni näistä rassukoista onnistuu saamaan aikaiseksi hälyä, joka erehdyttävästi muistuttaa jonkun täysiverisen ja täysi-ikäisen taiteilijan musisointia. Ehkä tästä voisi vielä tehdä sen päätelmän, että musiikki todellakin on suorassa yhteydessä joihinkin ihmisolennon alkeellisiin ja syviin tunteita käsitteleviin kerrostumiin, joiden toimintaan ei turhia sivistyksen kerrostumia kaivata.

Sinänsä, näissä lapsitähdissä on kyse myös vanhemmista  ja heidän kunnianhimostaan. Sisäpiirin tietona (jota kukaan ei mitenkään pysty arvaamaan) kerrotaan, että lähes jokaisen lapsitähden ikä ilmoitetaan vähemmän tai enemmän alakanttiin. Kovin harvasta lapsitähdestä tulee aikuisena menestyvä solisti tai edes ammattimuusikko. Viimeistään teini-iässä joko lapsen oma tahto ryhtyy panemaan kapuloita rattaisiin vanhempien toiveille tai sitten lupaava lahjakkuus jää vain lupaavaksi. Aikuselta muusikolta kun lopulta toivotaan jotain sirkustemppuja syvällisempää taiteellista annettavaa. Poikkeuksiakin on, ystävämme Wikipedia listaa lapsitähtiä, joista osa sittemmin vakiinnuttanut asemansa klassisen musiikin eliitissä. Listalla keikkuu yhtenä nuorimmista myös Wolfgang Amadeus Mozart.

Muissa musiikinlajeissa ei juuri puhuta lapsitähdistä vaikka, olihan meillä Jackson 5 ja Hansonin poijat sun muita varhaisteinejä. Ehkä noin yleisesti kaikenlainen pop- ja jazzmusiikki pelaa enempi esittäjän henkilökohtaisella karismalla ja ulkomusiikillisilla avuilla ja on siksi myös enempi täysikasvuisten esittäjien heiniä. Klassisessa musiikissa sen sijaan pärjäilee jurompikin hahmo kun vaan hengen palo kiiluu silmissä ja nakit juoksee. Itse asiassa tällä puolella se suurempi taitelija on yleensä säveltäjä, ei esittäjä, kun taas ainakin vähän perinteisemmällä pop- ja jazzpuolella on toivottavaa että nämä kaksi tekijää yhdistyvät samassa henkilössä tai bändissä. Klassisella puolella myös löytyy läjäpäin teknistä taituruutta vaativaa huttua pienten sormien soitettavaksi ja tätien taivasteltavaksi, eikä pidä unohtaa klassisen musiikin elitististä leimaa, jolla kuvitellaan vieläkin olevan suora yhteys huimiin tuloihin ja sosiaalisen statuksen nousuun.

Lopuksi jotain sittenkin vastustamatonta;  poju, jonka elekieli iskee ehkä parhaiten niihin, jotka ovat katselleet orkesterin puolelta monenmoista viuhtojaa, mutta luulen tämän viihdyttävän muitakin. Uskomatonta, miten aitoja maneereja voi hankkia jo 3-vuotiaana, ja tällaiseen tuskin voi ketään pakottaa. Hämmentävää.
http://www.youtube.com/watch?v=0REJ-lCGiKU

Pohádka

Kesän lähes epätodelliset helteiset luontoelämykset, Ruotsin kuninkaalliset häät ja keskittyminen olennaiseen eli työnteon välttelyyn ja sen mukanaan tuomiin iloihin ovat pitäneet tehokkaasti irti liiasta tietokoneen näpelöinnistä (josta sanasta tuli mieleen vanha isältä opittu laulunpätkä: "Pappilaan ei tämä poika näppejänsä pistä, haitarissa kyllä riittää näpelöitsemistä"). Viimeisten lämpimien kesäöiden kunniaksi haluan esitellä tunnelmaan soveltuvaa musiikkia Tsekinmaalta sadan vuoden takaa.

Periaatteessa minua ei kiinnosta sellismi pianosäestyksellä, usein saa kuulla vain atleettis-romattista täysin epäherkkää möyrintää. Kesän pitkillä ajomatkoillani olen kuitenkin koittanut miettiä, miten saisin esiteltyä täällä sellon muitakin ulottuvuuksia ja muistin Leoš Janáčekin Pohádkan eli Sadun, joka on lyhyt kolmiosainen duo sellolle ja pianolle vuodelta 1910.  Janacekilla (^'´`^~....... nyt ei jaksa näpelöidä....) on ilmeisesti ollut frendinä jotain aivan epätyypillisiä sellistejä tai muuten omalaatuinen mielikuvitus, koska tämä Pohadka on jo teoksena melko epäsellistinen (vähän huonosti sormiin istuva myös), kuulas ja suloinen olematta imelä.

Linkeissä koko teos kolmessa osassa:
http://www.youtube.com/watch?v=fBpVBGK9c0g&

http://www.youtube.com/watch?v=viU0AuhiT1Q&

http://www.youtube.com/watch?v=SYPzw68hULI

Tätä Pohadkaa on käytetty myös taustamusiikkina Milan Kunderan kirjasta 1983 tehdyssä elokuvassa Olemisen sietämätön keveys. Muistini mukaan elokuva ei tehnyt vaikutusta huolimatta hyvistä näyttelijöistä (Daniel Day-Lewis, Juliette Binoche ja Lena Olin), mutta musiikki teki.

En juuri muuten tunne Janacekin musiikkia. Jossain nuoruuden äkkiväärässä äärimmäisyyksien ihailussa tosin päätin joku viikonloppu heti aamusta ilahduttaa muuta perhettä kuuntelemalla Janacekin Glagoliittimessua, korviasärkevää mäikettä, josta ei muuten ole mitään jäänyt mieleen. Tässä halukkaille näyte siitäkin:

http://www.youtube.com/watch?v=R0Nrh_9yv2w

Jep, vähän monotonista, mutta ihan tehokasta. Kuten kaikki hittinikkarit tietävät, toisto ja sekvenssit (eri korkeuksilla toistuva sävelkuvio) on oikotie jos ei onneen niin ainakin kohtuullisiin teostotuloihin. Liian suurissa annoksissa kuunneltuna tällainen musiikki aiheuttaa kuulovammoja ja turruttaa aistit, mutta tätä varten meillä on suuret salit, isot orkesterit ja kuorot, toisinsanoen kuukausipalkkaisia taiteilijoita ja hyvä niin. En mitenkään voi kuvitella kovin paljon parempaa tapaa viettää työuraansa kuin paneutumalla täydellä teholla vuosikymmeniksi tuottamaan taide-elämyksiä toisille ihmisille.

Lied

Kesän alku on turhan valoisaa ja kevyttä aikaa, niin tässä vastapainoksi tuhdin romanttista musiikkiperinnettä, yhtä klassisen musiikin vaativimmista lajeista, eli liediä. Suoraan suomennettuna on kyse laulusta, mutta oikeasti spesiaalista taiteenlajista, jossa tasa-arvoiset (ainakin periaatteessa, laulajien egon koko usein torppaa tämän mahdollisuuden) laulaja ja pianisti harjoittavat korkeakulttuuria lyhyiden kappaleiden muodossa. Koska poikkeukset pitää aina ottaa huomioon, on olemassa liedejä, joissa on kolmaskin osapuoli, eli joku muu soitin täydentämässä pianistin ja laulajan vuoropuhelua ja myös orkesterisäestyksellisiä liedejä (jotka kyllä hiukka venyttävät lied-käsitettä).

Lied on kotoisin saksankieliseltä kulttuurialueelta, sijoittuu ajallisesti lähinnä 1800-luvulle, ja  tärkeänä osana tätä lajia on tekstit, joiden kirjoittajina on ollut sellaisia suuruuksia kuin Goethe ja Heine. Aiheet ovat yleensä luonnosta ja lemmestä, pyrkimyksenä kuitenkin vähän tasokkaampi pohdinta kuin oopperoissa, joiden linja on yleensä "teille vai meille" tai "en oo varma kumpi teistä on isä".

Liedissä on ideana täydelliset tuokiokuvat; jokainen sävelletty ääni on ajateltu, mitään ei pitäisi olla liikaa tai liian vähän. Liedeissä vältellään myös kaikenlaista ulkokohtaista kikkailua ja teknisen taituruuden esittelyä; monet liedit ovat sävellyksinä yksinkertaisia ja lyhyitä (ja pahimmillaan armottoman tylsiä, varsinkin jos sanoja ei ymmärrä). Liedin katsotaan vaativan esittäjiltään syvällistä tekstin ymmärrystä ja hienostunutta tyylitajua, jossa tunteisiin heittäytyminen suoritetaan saksalaiseen tyyliin huolellisesti harkiten ja kontrollilla, mutta silti mahdollisimman kiihkeästi. Monelle nuorelle oopperalavaleijonalle ja äänitykille tällainen toiminta on turhan haastavaa; usein liedlaulajat ovatkin vähintään keski-ikäisiä, ja stereotyyppinä hieman pieniäänisiä ja kuivakoita älykköjä.

Suuria lied-säveltäjiä ovat olleet mm. Franz Schubert (henkilökohtainen suosikki), Robert Schumann (henk. koht. inhokki) ja Hugo Wolf (epämelodinen oudokki). Näillä on ollut tapana kokoilla liedejä erilaisiksi tiiviimmiksi ja löyhemmiksi kokoelmiksi, joita usein esitetään kokonaisuuksina. Kuuluisimpia tällaisia ovat Schubertin Winterreise (talvimatka, yleensä miesten esittämä) ja Schumannin Dichterliebe (runoilijan lempi) ja Frauenliebe und -leben (naisenrakkaus ja -elämä, naisäänelle).

Meillä koto-Suomessa klassisen musiikin kategoriaan kuuluvia lauluja ei välttämättä kutsuta liedeiksi, mutta tunnusmerkit täyttyvät ainakin useissa Sibeliuksen ja Yrjö Kilpisen lauluissa. Samoin muissa EU-maissa on sävelletty kasapäin samansuuntaista tavaraa, mutta ehkä parempi olla kutsumatta niitä liedeiksi kun eivät ole saksalaiselta kielialueelta (vrt. direktiivit mm. parman kinkusta ja kalakukosta).

Tässä pari esimerkkiä liedistä, ensin ehkä tunnetuin lajinsa edustaja, Scubertin Erlkönig (Keijukaiskuningas tms., kertoo kuolemaisillaan olevan pojan houreista, muistaakseni...) suuren luokan Lied-laulaja Dietrich Fischer-Dieskaun laulamana:
http://www.youtube.com/watch?v=SOiMVPSzr7E

Jos ei kolahtanut, niin yritetään jollain vähän lyyrisemmällä, eli Gute Nacht Schubertin Winterreisesta, hienon jo kuolleen saksalaisen baritonin Hans Hotterin laulamana.
http://www.youtube.com/watch?v=x9OysEmbDfE

Jotain melkein siedettävää Schumannia, Frauenliebe und leben, ainakin esittäjänä on mielestäni paras mahdollinen naispuolinen lied-laulaja Janet Baker yhdessä jokapaikanhöylä-kapellimestari-pianisti Daniel Barenboimin kanssa:
http://www.youtube.com/watch?v=57osV_TsFG0

Sitten hysteriaa Hugo Wolfin tapaan, laulajana saksalainen mezzosopraano Brigitte Fassbaender:
http://www.youtube.com/watch?v=J9AS0cft0xo
 
Minulle hienoin lied on aina ollut Johannes Brahmsin (mies, jonka tuotannosta ei huteja löydy. Brahms älysi polttaa kaiken painokelvottoman roskan, eikä jättänyt sitä pöytälaatikoihin liian innokkaan perikunnan ja tutkijoiden tongittavaksi tulevan kuulijakunnan kiusaksi) Von ewiger liebe. Minulla on siitä Janet Bakerin ja Martin Iseppin ylittämätön levytys, mutta eipä sitä täältä sellaisenaan löydy. Tässä ihan jees esitys, Christa Ludwig ja Leonard Bernstein (myös kapellimestari ja sävelsi musikaalin "West Side Story") ja sivunkääntäjänä André Previn (Mia Farrow'n exä, joka taas oli Woody Allenin ex):
http://www.youtube.com/watch?v=0wdEDADChxE

Come again, sweet love

Menneen vapun kunniaksi kevyitä hittejä ja juoruja neitsytkuningatar Elisabeth I:n ajan englannista. Säveltäjä ja luutisti John Dowland ei päässyt syystä tai toisesta Elisabethin hovimuusikoksi, mutta muuten menestyi säveltäjänä ja muusikkona. Itse pidän Dowlandin kipaleista, joissa mitään ei ole liikaa, ei meteliä, kestoa eikä soittimia ja silti kaikki toimii (kuin junan vessa). Kyseessä ei tosiaan ole mikään suurten muotojen säveltäjä;  Dowland sävelsi enimmäkseen pienimuotoista vähän melankolista mutta erittäin koukuttavaa huttua luutulle ja laulajille.

Viimeisimpiä Dowlandin musiikkiin langenneita on vanheneva brittiartisti Sting, jonka tulkintaa voitte verrata muutamaan muuhun. Ehkä vähän maneerista vokaalien venyttelyä (tälle tyylipoliisille kun ei oikein mikään kelpaa), mutta kyllähän tätäkin kuuntelee, ja luutisti on erinomainen. Sävellyksenä "Come again"...
http://www.youtube.com/watch?v=jNzK28eCdc8
Sama laulu, perusklassinen brittilaulaja, vähän turhan siistiä mutta kaunista:
http://www.youtube.com/watch?v=5EBnIiiELVQ&feature=related
Vielä sama laulu, kiva esitys, mutta huono video:
http://www.youtube.com/watch?v=JI005i6pG-w&feature=related

Sitten Dowlandin melkein puolituntisesta viiden hengen gambayhtyeelle sävelletystä suurteoksesta "Lachrymae"(=kyyneleet) ensimmäinen osa. Yhden tai kaksi osaa kuuntelee putkeen hyvin mielellään, mutta koko 7-osainen kyyneltulva on jokseenkin unettavaa kerrallaan kuultuna.
http://www.youtube.com/watch?v=LCfhqh0u20c&feature=related

Samalla teemalla on myös laulu "Flow my tears", nyyh
http://www.youtube.com/watch?v=SQMukijlj5k&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=f7vLOjzG4no
http://www.youtube.com/watch?v=jkRrzAo9Wl4&feature=related

Lopuksi vähän pirteämpää tavaraa, galliardeja eli tuon ajan nopeaa tanssia. Ensin Essexin jaarlin galliard "Will she excuse my wrongs". Nuori mr. Essex oli Elisabethin kypsän iän viihdyke, jolta tosin pää irtosi myöhemmin liian vallattomuuden johdosta.
http://www.youtube.com/watch?v=qHJQnqGcQuw&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=k3bhqQsd4Do&feature=related

Sitten vielä Tanskan kuninkaan galliard, "The Battle Galliard", esittäjissä yksi suomalainen, vähemmän karvainen parrakkaista, Veli-Markus Tapio:
http://www.youtube.com/watch?v=vNnjMcaWkF0&feature=related

Anna-Liisan viulu

Nyt menee puhtaan mainostamisen puolelle. Leipätyöni yksi varjopuolista on jatkuva autossa istuminen, joka pakottaa myös jatkuvaan radionkuunteluun rattiinnukkumisen estämiseksi. Päivänä eräänä kuulin jonkun viulu-piano-duon, jotain romanttista huttua todella hyvin soitettuna. Kanavasurffailutani aikani tismalleen sama kipale tuli toiseltakin kanavalta (niinpä, vaihtoehtoja tällaisen musiikin kuulemisiin Suomen radioaaltotaivaalla on tasan kaksi, Ylen ykkönen ja noin kuukauden ikäinen uusi kanava Rondo fm). Yleensä en innostu radiosta tulevasta viulunsoitosta, mutta jotenkin tässä oli kaikki kohdallaan: täysi meno päällä, kaunis muttei liian paksu tai imelä sointi, hienoja yksityiskohtia ja rytminkäsittelyä, ja vielä todella hienosti toimiva kokonaisuus. Kyseessä oli nuoren puoleinen viulisti Anna-Liisa Bezrodny, kahden viulistin lapsi (venäläinen Igor Bezrodny ja ymmärtääkseni virolainen Mari Tampere), pianistina Ivari Ilja ja kappaleena Efrem Zimbalistin sovittama fantasia Nikolai Rimski-Korsakovin oopperasta Kultainen kukko duon tuoreelta levyltä. Periaatteessa mielestäni täysin turhaa musiikkia, mutta noin hyvin soitettuna vastustamatonta.

Soittaminen on kumman periytyvää sorttia, silti harva opettelee sitä alkeita pidemmälle vanhempiensa johdolla. Itse pärjäsin juuri ja juuri 8-vuotiaaksi äidin sellonsoitonopissa; siihenkin mennessä äiti oli kertaalleen kaivanut diplominsa esille yrittäessään saada minut uskomaan, että edes tässä asiassa äiti todellakin tietää jotain enemmän kuin minä. Anna-Liisa sen sijaan on opiskellut hyvin pitkälle molempien vanhempiensa johdolla (isä tosin kuoli jossain vaiheessa) ilmeisen hyvällä menestyksellä, kilpailuja on voitettu jne.

Tänään kävi toisen kerran niin autoradion äärellä, että ihmettelin, miten joku voi soittaa noin nautittavalla tavalla viulua. Kyseessä oli tällä kertaa Sibeliuksen joku Humoreski ja Anna-Liisahan se jälleen. Aloin vakavissani miettiä, että pitäisikö kerran elämässään ostaa levyllinen viulumusiikkia. Tähän asti olen tyydyttänyt kieltämättä hyvin vähäisen tallennetun viulumusiikin tarpeeni vanhempien levyhyllyjen tarjonnalla ja lahjaksi saaduilla levyillä.

Josta päästäänkin musiikin markkinoinnin lieveilmiöihin. Viulisteissa kauniit nuoret naiset ovat yliedustettuina ja niiden levyjä myös pyritään myymään ulkonäöllä. Joku sosiologi voisi selvittää syyn tähän. On jotenkin omituista, että joku hiki hatussa jyystää konserttoa tuhansien harjoittelutuntien koulimana, täydellistä musiikillista ilmaisua hakien, ja sitten markkinointikoneisto luo levyn kanteen passiivis-eteerisen puolipukeisen nuken yllään jotain sellaista, joka tippuu polviin kun viulu nostetaan leuan alle. Joka tapauksessa, kuultuani soittoa, mietin minkähänlainen levynkansi tällä duolla on. Ei poikennut juuri linjasta: http://www.alba.fi/kauppa/tuotteet/4645 
Tässä muutama lisäesimerkki, joiden jälkeen myös yksi suomenruotsalainen blondi ei vaikuta pekkaa pahemmalta:
http://www.alba.fi/en/shop/products/4265
http://www.alinapogostkina.de/ap_gal_en.html
http://www.lisabatiashvili.com/
http://sarahchang.com/
http://www.anne-sophie-mutter.de/me_press_09.php

En voi liittää mitään neidin soittoa tänne, sitä saa vain ostamalla levyn tai kuulemalla tuurilla radiosta, mutta korvaukseksi voitte kuunnella isipapan touhuja. Ei hassumpaa sekään. Itse asiassa isän ja tyttären soittotyyleissä on paljon samaa. Säveltäjänä puolalainen Karol Szymanowski, 1900-luvun alun myöhäisromantikko, ja pianistilegenda Arthur Rubinsteinin frendi (muuten, jos pitää elämäkerroista ja suuresta määrästä ehkä jo hiukka vanhentuneita juoruja, niin Rubinsteinin kolmiosainen elämäkerta on todella viihdyttävää luettavaa. Pitäisi löytyä kirjastosta suomennettuinakin, ensimmäisen osan nimi taitaa olla "Huima nuoruuteni"). Tosiasiassa Igor Bezrodny oli maailmanluokan viulisti, ettei jää epäselväksi. http://www.youtube.com/watch?v=jFrObZ4ZIns&feature=related

Nokkahuilu

Viime viikolla oli taas kaupungissa kovin keltaista, Stockan hullut päivät: hula-vanne 2,90, nokkahuilu 1,90, ja väreissä löytyi. Peruskoulun musiikkitunnit läpikäynyt tietää, että jokainen pystyy oppimaan muutaman vinkuvan lirutuksen nokkahuilulla. Koska vakavasti otettavan soittimen ominaisuus on se, ettei asiaan vihkiytymätön saa siitä ylipäänsä minkäänlaista ääntä, niin nokkahuilunhan pitää olla lähinnä lelu. Mutta kuitenkin. Sibelius-akatemiassa on monta nokkahuilua ja vain nokkahuilua ammatikseen opiskelevaa nuorta. Pitäisikö jonkun käydä puhumassa heille jotain universaaleista totuuksista?

Tosiasiassa nokkahuilu on hieno soitin ja siinäkin on oikeammin kyse soitinperheestä kuin yksittäisestä soittimesta. Nokkahuiluja (engl. recorder, saksaksi blockflöte, ruotsin blockflöjt) löytyy joka lähtöön taskukokoisesta sopraniinosta kaksimetriseen kontrabassonokkahuiluun, yleisin näistä on toki se n. 30-senttinen ala-asteelta tuttu sopraanonokkahuilu. Soitinten hinta näyttäisi yleensä olevan hieman enemmän kuin hulluilla päivillä. Enimmäkseen nokkahuilut tehdään joistain kovista etelän puulajeista, mutta olen havainnut ammattilaistenkin käyttävän joissain tilanteissa muovisia nokkahuiluja, ilmeisesti jonkinlaisina kohtuuhintaisina sivusoittimina tai ulkoilmassa. On muuten kiinnostavaa, miten eri soitinperheissä eri kokoluokan edustajista on tullut se suosituin. Niinkuin saksofoneissa ehkä soitetuin on tenori, gamboissa basso, perusjousisoittimissa viulu (vastannee sopraanoa) ja niin edelleen. Kai siinä on kyse sävykkäimmän ja soivimman vaihtoehdon suosimisesta; joku asia soittimen rakenteessa sattuu suosimaan tiettyjä sävelkorkeuksia toisten kustannuksella. Tai sitten on vaan kyse historiallisista oikuista, muodeista ja sattumista.

Vaikka nokkahuilusta saa helpolla äänen, ei sen saaminen kauniiksi ja puhtaaksi ole ollenkaan yksinkertaista. Ainakin nokkahuilun virittäminen on melkein mahdotonta. Se on ns. verstaalla tai tehtaalla viritetty, jonka jälkeen viritystasoihin voidaan vaikuttaa hyvin vähän vetämällä soittimen kappaleita (vähän oikeampi nokkahuilu koostuu tietääkseni aina vähintään kahdesta palasta, mutta voin olla väärässäkin) hieman erilleen tai työntämällä niitä tiukemmin kiinni. Samoin jollain sormituksilla (vaihtelemalla sitä, mitä reikiä sormilla peitetään ja peitetäänkö joku reikä sormilla kokonaan vai vain osittain) voidaan vaikuttaa yksittäisen äänen korkeuteen. Reikien koko, sijainti ja määrä lienee hieman vaihtelevaa eri aikakausien nokkahuiluissa, joka vaikuttaa jollain minulle tuntemattomalla tavalla sormituksiin. Sisäpiirin tietona voin kertoa, että hullujen päivien 1,90-soittimissa oli barokkisormitukset, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Lämmetessään nokkahuilujen samoin kuin useimpien muiden puhaltimien viritystaso nousee. Jos yhtyeessä on nokkahuilujen lisäksi suolikielillä varustettuja jousisoittimia, joiden viritystasolla on taipumus laskea soiton edetessä kun kielet kostuvat ja venyvät, niin mahdollisuuksia virityksen pysymiseen tyydyttävänä ei oikeastaan ole. Voi tietty tehdä niin, että jousisoittimet viritetään hieman yläkanttiin suhteessa nokkahuiluihin ja odotellaan sitä autuaallista lyhyttä hetkeä kun näiden kahden soitinryhmän viritystasot risteävät jatkaakseen taas eri suuntiin. Kun viritystasojen nousu ja lasku eri soitinryhmien sisällä ei ole lineaarista eikä yhtäaikaista niin hyvin soivaa lopputulosta voi odotella hamaan hautaan tällaisissa kokoonpanoissa. Tai vaihtaa täyssynteettisiin kieliin ja muovisiin nokkahuiluihin (1,90!).

Nokkahuilu oli vakavasti otettava soitin ainakin renessanssi- ja barokkiaikaan, jolloin sille sävellettiin valtavat määrät musiikkia. Vivaldi (=vuodenaikojen säveltäjä), jonka sanottiin säveltäneen saman konserton yli 500 kertaa (joka on puhdasta panettelua, toiset vaan ON nopeita ja hyviä), sävelsi paljon nokkahuilulle, tässä näyte konsertosta sopraniinolle: http://www.youtube.com/watch?v=U67EHW13-kY

Tässä taasen näyte nokkahuilun onnistuneesta käytöstä barokkimusiikissa: http://www.youtube.com/watch?v=XIXPfOVUHog&feature=related
Kyseessä J.S. Bachin mestarillinen kantaatti "Actus tragicus", jonka pitäisi herättää ajatuksia kirkkovuoden loppupään tuomiosunnuntain teemoista, kuten maailmanlopusta ja kaiken katoavaisuudesta.


Sitten vielä vähän vanhempaa, eli varhaisbarokin ajan nokkahuiluyhtyettä. Kappale loppuu harmillisesti kesken, mutta eiköhän idea tule selväksi. http://www.youtube.com/watch?v=tcp164LBWfQ&feature=related

Lyömäsoittimista ja -soittajista

Istuksin odottamassa harjoitusten alkua musiikkikorkeakoulun käytävällä tässä päivänä eräänä, kun vieras nuori mies muutaman kerran eestaas seilattuaan rohkaistui kysymään, olisiko minulla teippiä mukana. No, kunnon naisella kulkee käsilaukussa kaikkea tarpeellista, kuten indonesialaista energiajuomajauhetta, puukko, pari kännykkää, särkylääkkeitä, villasukat ja haavateippiä. Tarjosin herralle näistä viimeistä, joka ihmetyksekseni nosti hymyn naamalle ja oli kuulemma täydellistä. Palkkioksi vaadin selityksen, joka oli jotain epämääräistä "demppaan rumpuja". Koska harjoitukseni alku myöhästyi, pääsin kuulemaan avonaisesta ovesta teippini käytön seurauksia. Ilmeisesti tyyppi teippasi kolmen rummun sisään talouspaperia vaimentamaan ääntä. Kaverilleen hän koitti yksityiskohtaisesti selittää, minkälaista mäikettä ja pauketta juuri nyt oli hakemassa. Selvästi paperia ja teippiä olisi vielä kaivattu lisää, koska vain yksi kolmesta rummusta saatiin kuulostamaan oikealta. Saundit ei olleet ihan kohdallaan siis. En ollut taas pitkään aikaan tullut ajatelleeksi, että ihan oikeasti lyömäsoittajillakin on muutakin kuin rytmitajua.

Samalla lailla kuin basisteja, lyömäsoittajia pidetään rentoina, vähän yksinkertaisina, rytmiveressä-testosteronipakkauksina, jotka tyypillisesti saa kaikki naiset. Toisaalta, rumpaleiksi (kevyen musiikin puolella nimitys on useimmiten rumpali, klassisella puolella lyömäsoittaja) ja lyömäsoittajiksi valikoituu myös niitä ylivilkkaita vilkkusilmiä, joille ei tuota mitään ongelmaa pitää kaikkia raajoja jatkuvassa liikkeessä 24/7. Erityisesti nuorten lyömäsoittajien kanssa kapakassa saa kärsiä jatkuvasta pöytärummutuksesta, joka ei välttämättä tasoitu edes viinalla, vaan voi johtaa ns. helikopterikänneihin. Voidaan myös ajatella, ettei lyömäsoittaja tarvitse kummoista sävelkorvaa. Ehkä näin on, jos soittaa vaikkapa pelkkää rumpusettiä, mutta orkesterin lyömäsoittajaksi ei ilman kelvollisia korvia pääse. Patarummut pitää osata virittää oikeille sävelkorkeuksille, usein kesken sävellyksen.  Sitten on mallet-soittimet, eli ne vähän isot ksylofonin näköiset, joita hakataan pallopäisillä kapuloilla, nimeltään ainakin marimba ja vibrafoni; niillä soitetaan täysin melodista musiikkia, ja niiden kieliä pitää tietääkseni jopa joskus virittää, miten, sitä en osaa selittää.  Ja kaipa siellä kioskissa (=rojuarsenaali, jota raahataan lavan takaosaan konsertista toiseen) muutakin sävelkorvaa vaativaa on tarjolla, niitä on vaan niiiiiin paljon, että perussoittajalla ei ole mitään käsitystä soitinten virallisista nimistä tai teknisistä vaatimuksista. Toisaalta, täällä klassisen musiikin puolella on yksi kansainvälistä uraa tekevä lyömäsoitinsolisti, Evelyn Glennie, joka on täyskuuro. Miten se onnistuu, en ihan tiedä, mutta hän kuulemma esiintyy usein sukkasillaan tai paljain jaloin, aistii sitä kautta äänenvärähtelyjä.

Monesti tulee mieleen, että ainakin lyömäsoittajat pääsevät kaikesta muita helpommalla; lukevat Aku Ankkaa takarivissä ja soittavat sen yhden lautastenlyönnin koko sinfoniassa. Vanhalla oopperatalolla Helsingin Bulevardilla lyömäsoittajien soitinvaraston seinät olivat täynnä nakuja naiskuvia ja orkesterimontussa niillä oli telkkari, josta näki kapellimestarin, tai sitten vaikka jääkiekkoa kanavaa vaihtamalla. Kun jousisoittaja puurtaa tuoliinsa sidottuna jonkun rasittavan sinfonian parissa sormet maitohapoilla, voi iskeä kateus takarivin jengiin, joka nojailee seiniin, kuiskuttelee toisilleen ja kilauttaa jotain metalliputkea pari kertaa koko harjoituksen aikana.

Toisaalta lyömäsoittajat joutuvat kuitenkin tekemään sen kaiken, mitä muut eivät osaa ja suostu. Kuten soittavat sorsapilliä, kirjoituskonetta, repivät sanomalehtiä tai läiskyttävät vettä saaveissa. Konserttilavalla. Eikä tosiasiassa ole ollenkaan helppoa soittaa sitä yhtä lautastenläimäystä kohdalleen, kun ensin odotat paikallaan istuen 45 minuuttia ja lasket taukoja. Kapellimestari tyypillisesti lupaa harjoituksissa, että "mä näytän sulle sitte, älä oo huolissasi", johon ei tietenkään voi missään nimessä luottaa. Suuret taiteilijat tempautuvat keikan koittaessa ilmaisun pyörteeseen ja unohtavat kaikki reilun pelin säännöt. Mutta siihen ollaan totuttu, ja jokainen orkesterilainen tietää, että ite pitää taukonsa laskea. Jos johonkin voi luottaa, niin ehkä siihen kaikenkokeneeseen konserttimestariin tai jonkun muun soitinryhmän vetäjään, jolla on pomminvarma laskupää ja vähemmän tuulella käyvä sielunrakenne kuin keskivertokapellimestarilla.

Lisäksi, harvalla on mitään käsitystä lyömäsoittimien vaativuudesta. Että pitääkö sitä rummuttamistakin ihan tosissaan harjoitella? En tosiaan tiedä, mutta varsinkin koordinoitu neliraajatoiminta, jota settiä soittava rumpali harjoittaa, vaikuttaa enemmänkin opitulta kuin myötäsyntyiseltä. Parhaimmillaan niiden touhuja voi seurata kuin sirkusesitystä, osa heitteleekin kapuloita metrien korkeuteen ja saa vielä kiinni. Niin ja monimutkaisten rytmin saaminen toimimaan (svengaamaan ku hirvi sanoisi vanhempi jazz-toimittaja) vaatii sekä luontaista hyvää rytmitajua (joka puuttuu yllättävän monelta orkesterimuusikolta ja solistilta) että kovaa rutiinia.

Ja lopuksi, musiikkielämä (tai ainakin naismuusikon elämä) olisi paaaaljon tylsempää ilman lyömäsoittajia. 

Pianomusiikki, George Clooney ja täysikuu

Muistaakseni Sibelius piti pianoa lyömäsoittimena. Aiemmin ajatus lähinnä huvitti, koska pidin pianoa soittimena muiden joukossa, ehkä yhtenä hienoimmista. Pianolle on sävelletty sellainen määrä klassisen musiikin merkkiteoksia ja muuta tasokasta kamaa, ettei niihin tutustumiseen ihmiselämä riitä, säveltäjäniminä mainittakoon vaikkapa Mozart, Brahms, Beethoven, Liszt ja Rahmaninov. Pianisteissa on myös suuri määrä mestarillisia monilahjakkuuksia, säveltäjiä, kirjailijoita, poliitikkoja, siis sitä muusikkojen tasokkaampaa päätä, joiden rinnastaminen lyömäsoittajiin on melkomoista panettelua. Ajan myötä, ehkä tutustuttuani tasavireisyyttä (pianot viritetään tasavireisiksi) paremmin soiviin musiikin muotoihin ja kuultuani riittävästi pianistien maskuliinis-atleettisia sointivyörytyksiä, olen lähentynyt Ison Jannen käsitystä. Pianon soitto on alkanut kuulostaa korvissani enemmän ja enemmän rasittavalta kolistelulta, ja yleensä vaihdan radiosta kanavaa, jos sieltä sattuu tulemaan jotain pianomusiikkia.

Noh, pitkän suolikielikuurin ja laulumusiikin kuuntelun jälkeen olen havainnut, että pianokin voi joskus kuulostaa ihan nautittavalta ja pianonsoittoa voi tulla jopa ikävä. Pari viikkoa sitten kaksi nuorta miestä kantoi 24 neliön yksiööni pystypianon ja olen ollut asiasta ylen onnellinen siitä lähtien. Piano on todella kiva vehje, kun sitä ei tarvitse virittää (itse), ei kaivaa kotelosta, ei tehdä mitään valmisteluja, kunhan vaan istuu ja ryhtyy soittopuuhiin. Ja aina saa varmasti jotain ääniä aikaiseksi. Lisäksi, kun piano nyt on se joka kodin sisustuselementti, niin sille löytyy huimat määrät kaikenlaista omalle tasolle sopivaa nuottikirjaa, joita kahlailemalla läpi voi itseään terapiamielessä viihdyttää. Naapureiden viihtyvyydestä en sitten tiedä.

Mutta, otsikkoon. Minua ei ehkä voi syyttää liian hienostuneesta mausta; ehdottomat lempileffanäyttelijäni ovat George Clooney, Brad Pitt ja Johnny Depp. Kaksi kolmesta näistä löytyy samasta leffasta, jonka loppukohtaus on jäänyt ikuisesti mieleeni, paljolti pianomusiikin takia. Veijarirötöstelyelokuva Ocean's elevenissä täydellisen onnistuneen keikan jälkeen joukko autuaita uroita katselee Las Vegasissa suihkulähdettä ja taustalla soi taivallinen musiikki, Debussyn "Clair de lune", tosin orkesteriversiona. Clair de lune (=kuunvalo tms.) on ranskalaisen Claude Debussyn (1862-1918) ehkä tunnetuin kappale, muutaman minuutin pieni tunnelmapala pianolle sävelletystä kokoelmasta "Suite bergamasque". Kovin ranskalaista, tyylilajina impressionismi tai jälkiromantiikka, miten nyt musiikkia haluaakin jakaa aikakausiin, mutta jotenkin vastustamattoman raukeaa ja kaunista. Ehkei kukaan vakavasti otettava säveltäjä tai muusikko nykyään kehtaisi tehdä mitään näin sokerista, mutta hyvä että joskus on kehdattu. Mielestäni yltiöromantiikkaa on tyylilajina aivan turhan aliarvostettua ja amerikkalaisten omimaa.

Pienen nettiseikkailun jälkeen sain taas havaita, ettei Ocean's eleven tosiaankaan ollut ainoa elokuva, jossa tämä kappale esiintyy. Olkaatten hyvät, pääsiäisviikon täysikuuta ihaillessa voitte vaikka kuunnella jotain seuraavista:

ensin ihan perus-pianoversio:

http://www.youtube.com/watch?v=-LXl4y6D-QI

sitten Ocean's 11:

http://www.youtube.com/watch?v=DLDFOzB2iHc

ja Twilight:

http://www.youtube.com/watch?v=bI0EuQd3bAA

Al Pacino ja Michelle Pfeiffer elokuvassa Frankie and Johnny:

http://www.youtube.com/watch?v=kXoia1sqXfQ

ja vielä Disneyn Fantasia:

http://www.youtube.com/watch?v=FcpamvLB2JU

Tallis ja Byrd.

Elvis elää, Kuninkaan paluu, Michel Jacksonin kuolinsyy ja niin edelleen. Musiikin suuret nimet herättävät nykyään sen luokan intohimoja, ettei edes kuolla saa rauhassa. Vaan osattiin ennenkin. Minua on hämmentänyt eräässä 1500-luvun lopun laulussa seuraavat sanat:
"Tallis is dead, and music dies". Siinä se. Mitähän tässä on viimeiset ajat kuunneltu kun toi musiikki on kuollut jo yli 400 vuotta sitten, hä? Aina yhtä innostava netti tarjoaa kiihkeää keskustelua tästäkin muinaisesta Elviksestä, jolla oli jonkinlainen sivurooli myös telkkarisarja Tudoreissa tässä taannoin.

No, olen kuitenkin pitkään miettinyt, että pitäisi edes joku tämän Tallisin biisi kuunnella. Ostin sitten Anttilasta muutama viikko sitten halpis-Naxos-levyn (niille jotka eivät asiaa tunne, Naxos-levymerkki tarjoaa yleensä halvalla hyvää, eli vähän tuntemattomampia esittäjiä mutta hyvinä esityksinä. Paitsi että joskus olen pettynyt pahasti, eli paino sanalla yleensä.) otsikolla "Tallis - Spem in alium". Tietämättä mitään yksittäistä sävellystä Tallisilta, levyn takakannen teksti -"Scored for forty independent voices, Spem in alium, a work of Tallis's maturity, dwarfs any other English work of the period."- herätti mielenkiintoni, vaikka englantilaisen mielikuvituksen lennon ja herkän taideaistin tietäen mainoslause ei välttämättä nosta odotuksia kovin korkealle. Ainakaan viimeisen 300 vuoden aikana Englannista ei ole tullut yhtään mukiinmenevää parempaa säveltäjää, mutta jospa sitä ennen, täytyi selvittää.

Myös tuo 40-ääninen on sinänsä kiinnostavaa, koska vaikka laulettaisi yhtä aikaa kaikkia jonkun asteikon säveliä, ei normaalikuorolaulussa voi ihmisäänen ulottuvuuksien takia olla käytössä kuin noin 30 eri ääntä (ja silloinkin pitäisi alimman äänen olla kontra H ja ylimmän 3-viivainen C, ääniä joita ei moni pysty kurkustaan saamaan). Eikä tästä tietänkään voi olla kyse, koska tuohonkin aikaan kuljettiin joillain soinnuilla, jolloin ihan kaikki asteikon äänet eivät voineet soida yhtä aikaa. Huijausta. Jonka kyllä jo arvasin.

Sillä lailla voi olla 40-ääninen, että jokainen laulelee omiaan mutta äänet aina välillä risteävät. Kyseessä on polyfoninen musiikki, eli sellainen sävellystapa, jossa jokaisella laulajalla tai soittajalla (tai yhtä ääntä soittavalla ryhmällä) on oma melko itsenäinen melodia. Näitä melodioita sitten lauletaan päällekkäin aloittaen eri aikaan, mahdollisesti aivan eri sanoilla jne. Jotta nämä päällekkäiset melodiat saatiin kuulostamaan hyvältä yhtä aikaa, oli keskiajalta lähtien olemassa kasa ihan jonkun korkeamman instanssin (paavi tai vastaava) hyväksymiä sääntöjä, joita piti säveltäessä noudattaa. Vielä tänäkin päivänä musiikinopiskelija joutuu soinnutuksen oppitunneilla konservatoriossa tai Sibelius-akatemiassa vääntämään muutaman rivin noiden sääntöjen mukaan, eikä lopputulos yleensä tyydytä ketään, kunhan opitaan eri aikakausien äänenkuljetuksen perusteita. On pienoinen ihme, että noin tarkasti säännellyssä sävellystavassa onnistuttiin edes välillä saamaan aikaan jotain ei tolkuttoman paperinmakuista ja kuunneltavaksi kelpaavaa. Polyfonian valtakausi musiikissa oli keskiajalla ja renessanssiajalla, jonka jälkeen homofonia, sointuihin perustuva sävellysmuoto, valtasi alaa. Polyfoniassa ei ole kyseessä varsinaisesti aikakausi vaan sävellystyyli, jota on jossain muodossa käytetty ajoittain tähän päivään asti.

Kun sitten laitoin tämän 1500-luvun kirkkomusiikin helmen soimaan autossa Porvoon moottoritiellä, niin vaikutus oli tärisyttävä (vai oliko ne ne raidat tien reunassa). En pystynyt erottamaan kaikkia neljääkymmentä ääntä; enemmänkin välillä muutaman korkean naisäänen turhan selvästi (Naxoksen äänityksen vika?), mutta ei se liene ollut tarkoituskaan vaan kummallisesti vellova ja kiihdyttävä sointimassa, jossa ymmärryksellä ei paljoa tee. Ei paperinmausta tietoakaan. Tässä alla kaksi vaihtoehtoa Spem in aliumista (mitä lie tarkoittaa)

http://www.youtube.com/watch?v=UtJvtk6EHZE

ja tällainen puhtaasti miehinen versio:

http://www.youtube.com/watch?v=FduQYC_ZDSo

Sitten vielä se fanittaja, eli William Byrd (=bird vanhasti kirjoitettuna, tipitii), joka oli Tallisin oppilas ja monesti Englannin suurimpana säveltäjänä mainittu (joka jälleen kertoo ehkä enemmän Englannin säveltäjistä kuin itse Byrdistä, koska käsi ylös, kuka tämänkin tuntee ja vielä tuntisi jotain Byrdin musiikkia?). Sävellyksen nimi on "Ye sacred muses", ei kirkollinen teos vaan puhuu antiikista tutuista taiteen innoittajista, muusista. Tästä ei kovin ihanaa esitystä löytynyt, kontratenorit on tosiaan yliedustettuina näissä kirjoituksissani, nyt ihan ilman omaa haluani, mutta onpahan gamba-yhtye säestämässä niinkuin pitääkin. Noin kohdalla 1'50'' löytyvät lauseet Tallisin kuolemasta.

http://www.youtube.com/watch?v=CW8y-cjX_gs

Soittimen virittämisestä ja viritysjärjestelmistä

Viikko sitten kaverini sanoi, että gambansoittajan helvetti olisi sellainen, jossa ei tehtäisi muuta kuin viritettäisi gambaa. En ihan tajua, miten se poikkeaa tästä maanpäällisestä gambansoittajan elämästä. Jos sattuu olemaan uudet vielä venyvät kielet, kylmä soitin, vaihtuva ilmankosteus (siihen riittää muutama ylimääräinen hengittävä ihminen) tai joku muu määrittelemätön syy, gambaa saa olla virittämässä pahimmillaan alle viiden minuutin välein.

Kaikilla akustisilla soitimmilla on enemmän ja vähemmän ongelmia virityksen kanssa, kun puu, metalli ja vaikkapa suolesta tehdyt kielet reagoivat melko pieniinkin ilmankosteuden ja lämpötilan muutoksiin. Ratkaisuna olisi siirtyminen sähköisiin vehkeisiin, mutta mehän emme suostu, niistä puuttuu henki ja luonnonmateriaalin lihaisa lämpö. Tämä turhanaikainen hifistely, joka on läheistä sukua ekoilulle ja vintagen diggailulle, johtaa vääjäämättä ainaisiin viritysongelmiin, jotka ovat yleensä sitä pahempia, mitä alkukantaisempi soitin on. Orkesterissa tai muissa isommissa yhtyeissä asiaan tuo lisähaastetta se, että eri soittimet reagoivat lämpötila- ja kosteuseroihin päinvastaisesti. Useimpien puhaltimien viritystaso nousee lämpötilan noustessa, kun taas jousisoittimien kielet venyvät eli niiden viritystaso laskee. Tätä kompensoidaan virittämällä soittimet alunperin hieman alas tai ylös niin, että ne vähän ajan päästä ovat kenties päätyneet johonkin yhteiseen viritystasoon. Josta voidaan taas vähitellen ryhtyä liukumaan erilleen.

Asteikot, viritysjärjestelmät ja sävelpuhtaus ovat jotenkin epäselviä käsitteitä. Periaatteessa kaikki maailman sävelasteikot perustuvat fysiikkaan, värähtelynopeuksiin, niiden suhteisiin toisiinsa ja fysiikan pitäisi olla eksakti tiede. No, niin se kai onkin, jos vältetään turhan tarkkaa mittaamista. Mutta kun musiikissa tätä fysiikkaa sovelletaan vähän omavaltaisesti, niin päädytään todella mutkikkaisiin ja sumeisiin järjestelmiin, joiden yksityiskohdista en pysty paljoa kertomaan (en siis osaa). Olen tähän asti huijannut itseni läpi renessanssi- ja barokkimusiikin käsittämättä mitään niissä käytetyistä viritysjärjestelmistä. Monta kertaa cembalisti on kysynyt, että sopiiko, jos hän virittää pelinsä kirnbergeriin/vallottiin/werckmeisteriin/keskisäveleen tms. ja oon tyynesti nyökkäilly, että sopii, ymmärtämättä ollenkaan, mitä se voisi potentiaalisesti minun soitoltani vaatia. Viimeisimmässä gambatutkinnossani eräs arvostelulautakunnan jäsen sanoi, että kumman puhtaasti pystyt soittamaan, vaikka nauhat on pieleen viritetty. Myöntelin taas kohteliaasti tietämättä, miten niiden olisi kuulunut olla. Odotan pelolla sitä päivää, kun joku vähemmän tolerantti kanssamuusikko tämän kaiken tajuaa (tai lukee tämän).

Pääpiirteissään asiassa on kuitenkin kyse siitä, että vaikkapa kolmen ja viiden kertotaulut eivät kohtaa riittävän usein. Tai neljän ja seitsemän. Sävelasteikot perustuvat luonnollisiin yläsävelsarjoihin, joissa ensimmäinen intervalli (=kahden sävelen välinen etäisyys) on oktaavi (1:2), seuraava kvintti (1:3), sitten kvartti (1:4), sitten suuri terssi (1:5), sitten pieni (1:6) ja sitten tihenee entisestään. Elikkä: jos noudatetaan puhdasta yläsävelsarjaa, jossa A olisi 440 hertziä, oktaavia ylempi 880 Hz, siitä kvintti ylöspäin 1320 Hz, siitä kvartti ylöspäin 1760 Hz jne. Mitä pienemmät kokonaisluvut toisiaan jakaa, sitä soivempaa ja samalla ihmiskorvaa miellyttävämpää ääniyhdistelmää on tarjolla. Tämä on fakta, ei mikään mielipide, josta todistaa sekin, että lyhyellä musiikkitieteen oppimäärälläni väitän enimpien kaikissa maailmassa käytettyjen sävelasteikkojen perustuvan yläsävelsarjoihin, niitä on vaan sovellettu monella lailla. Väitän myös, että ihminen kovin luonnostaan esim. laulaessaan hyödyntää näitä yläsävelsarjoja, koska hyvin yhteen soivat äänet jo fysiikan lakien mukaan voimistavat toisiaan ja värisyttävät nautinnollisesti koko kehoa. Mutta siis, jos soitettaisi vain pelkkiä yläsävelsarjaan kuuluvia ääniä, niin mitään ongelmia ei olisi. Vaan sehän ei sovi, meitin länsimaisessa traditiossa (johon siis lukeutuu kaikki klassinen- ja populaarimusiikki, joitain etnovaikutteita lukuunottamatta) pitää saada soittaa ainakin 11 eri ääntä suunnilleen tasavälein ton 440 ja 880 hertzin välistä, niin pienellä laskemisella (tai edes sen ajattelemisella) voi ymmärtää, että joudutaan kompromisseihin, jossa joku ääniyhdistelmä soi paremmin kuin toinen. Tuolla wikipediassa on hienot selitykset ja kaaviot, joista voi päästä paremmin jyvälle ongelmasta; puhutaan paljon intervallien kaventamisesta ja leventämisestä, jolla tarkoitetaan, että osasta noita luonnollisen yläsävelsarjan mukaisista intervalleista otetaan hertsi tai pari pois tai lisätään . Ideana on saada tietyt ääniyhdistelmät soimaan mahdollisimman hienosti (luonnollisesti) niin, että samalla voidaan soittaa muitakin ilman kovin pahoja riitasointuja. Joka tapauksessa jotkut ääniyhdistelmät (intervallit tai soinnut) kuulostavat huonolta, ja niitä onkin tuon ajan musiikissa tästä syystä vältelty. Tässä linkki käytännön menoon, eli joku jenkki-cembalisti esittelee miten saadaan cembalo (käytetyin 1500-1700-luvun kosketinsoitin) johonkin 1600-luvun vireeseen. Piinallista toimintaa, kissakin kyllästyy ennen puolta väliä.

Normaalille musiikinkuluttajalle kaikki tämä on tietysti täysin epärelevanttia hepreaa. Suurin osa kaikesta kuunnellusta musiikista noudattaa tasavireistä järjestelmää, jossa sävelien välit ovat yhtä pitkät (vai oisko tää logaritmi-asteikko, rakkaat fyysikot voi senkin paremmin selittää, mutta siis jollain matemaattisella muunnoksella tasaiset), ja koska ihmiskorva on yleensä armollinen ja nopeasti totutettavissa, hyväksyy se tällaisen vähän sinnepäin soivan järjestelmän riittävän hyvänä. Piano ja kitara, joissa ei voi sormella tai suulla hienosäätää sävelkorkeutta, viritetään yleensä täysin tasavireisiksi. Ehkä osittain tästä syystä en itse jaksa kuunnella pianomusiikkia oikeastaan ollenkaan. Soinnillisesti latteaa kolistelua. Muissa soittimissa soittajat luultavasti jo vaistomaisesti poikkeavat jossain määrin tasavireisyydestä etsiessään hyvin soivia intervalleja. Monet väittävät myös, että lapset ja muut aidot ja puhtaat olennot laulaisivat enemmän luonnollisten harmonioiden mukaan, eli noudattelisivat jollain lailla noita yläsävelsarjoja. Ehkä ajatellaan, että ne aistivat soinnin ja värähtelyjä eivätkä ole teollisen tasavireisyyden läpitunkemia.

Jos tästä ei muuta selvinnyt, niin ehkä se, miten monimutkaisesta asiasta on kyse soitinten virittämisessä. Viritys on usein pahimpia tunteita nostattavia asioita soittajien keskuudessa, jo pelkästään eri mieltymysten takia. Toinen haluaa terssinsä puhtaina, toinen tasavireisinä. Kaksi vaikeinta muusikkoryhmää ovat kuitenkin ne, joilla on joko liian epätarkka korva erottamaan mitään yllämainituista tai joilla on ns. absoluuttinen sävelkorva, joka on pahimmillaan fiksoitunut johonkin tiettyyn viritysjärjestelmään, ja kaikki muu on näiden onnettomien mukaan epäpuhdasta ja väärin. Mutta tästä aiheesta voisi joskus kirjoittaa lisää, joten ei nyt enempää. Adjö!

Yöaikaan

Kun uni ei tule ja yön aaveet huhuilee nurkissa, voi kokeilla raskaamman sarjan piruntorjuntamusiikkia, venäläistä ortodoksista kirkkolaulua. 10-15 vuotta sitten muutama venäläinen munkkikuoro (mm. Novospasskin luostarin kuoro) kävi vähän väliä vaivuttamassa suomalaiskuulijoita transsiin perinteisellä kirkkolaulullaan. Nyttemmin into on jo laantunut, mutta musiikin teho mielestäni ei. Tästä perinteestä on noussut myös uudempaa kirkkomusiikkia, josta nyt esimerkkinä Sergei Rahmaninovin (1873-1943) Vigilia. Olen viettänyt useampiakin öitä tämän musiikin rauhoittavassa seurassa. Rahmaninov oli itse konsertoiva pianisti, suurten tunteiden ja slaavilaisen melankolian mestari, joka sävelsi enimmäkseen pianolle. Vigilia, joka noudattaa muodoltaan ja sanoiltaan jonkinlaista ortodoksien yöjumalanpalvelusta, on kuitenkin puhdas kuoroteos, muutamalla laulusolistilla lisättynä. Rahmaninov ei alunperin ole kuulunut suosikkisäveltäjiini vellovan Hollywood-tyylin ja muodottomien ylipitkien teostensa takia, mutta jossain elämäni vaiheessa minut on altistettu yölliselle Rahmaninoville, eikä viileän älykön (joka noin normaalisti oon) suhtautuminen enää ainakaan seuraavien esimerkkien osalta onnistu. En kirjoita aiheesta enempää, kuunnelkaa jos olette valmiita tinkimään cooliudestanne tai jos yö syö miestä/naista.

http://www.youtube.com/watch?v=oMmO0Gyfthg

http://www.youtube.com/watch?v=bJrWLIowctM

http://www.youtube.com/watch?v=zAVGgqr3p58

Vielä viimeisenä Rahmaninovin 2. sinfonian 3. osa samaan tarkoitukseen. kapellimestarina jo vanhenemaan päässyt André Previn, jenkki, joka taisi olla joskus Mia Farrow'n, Woody Allenin exän mies. Mutta hyvin se vetää (vaikkei sitä ihan suoraan ulkoapäin ehkä huomaisi).

http://www.youtube.com/watch?v=kbZYzoidkYU

Soittotunnilla

Olinpa pari päivää sitten soittotunnilla ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2004 jälkeen. On paljon hankalaa soitettavaa lähiaikoina, jossa kääntyminen asiantuntijan apuun voisi auttaa, joten vaivasin vanhaa gambaopettajaani Makea. Huvittavasti sitä jollain lailla taantui siihen soitonopiskelija-moodiin, jossa tekisi mieli heti alkuun selitellä, että en oo taas ehtiny harjotella ja sori mun sormet on kylmät ja tää soitin on jotenkin ihan tukossa ja oon just ollu kipeenä jne. Viisaan äiteeni opin mukaan ei kannata sanoa mitään, koska se pilaa tunnelmaa, ja voihan olla, ettei opettaja viitsi puuttua ongelmiin, jotka selvästi johtuvat vain alkukankeudesta tai harjoittelun puutteesta. Silti en pystynyt Maken ihanien itämaisten silkkimattojen keskellä olemaan vaivautuneesti mumisematta pahoittelujani kärsineistä nuoteistani, joissa oli läpikuultavia rasvatahroja ja rispaantuneet reunat.

Sinänsä, eipä ole ollut muutenkaan tapana paljoa puhella soittotunneilla. Opettajan sanomisia kun ei ole yleensä syytä kyseenalaistaa, ainakaan ennen kuin omat taidot ovat opettajan tasolla. Muistan vanhan puolalaisen professorin, jonka kesäkursseilla kävin 12 ja 13 vuotiaana, ja joka sittemmin muutti Suomeen kahdeksi vuodeksi. Olin nuo kaksi vuotta hänen oppilaanaan ja opin paljon. Kerran puolalainen tuli vanhemmilleni kylään sellisti-äitini kutsumana. Kun sitten ruokapöydässä selitin jotain vanhemmilleni suomeksi, niin setä tokaisi hämmästyneenä (englanniksi) "ai Maijalla on tollanen puheääni". En ollut kovin pahasti suutani soittotunneilla aukonut, jota monen saattaa olla vaikea uskoa.

Takaisin tunnille. Soittotuntini jälkeen paikalle sattui toinenkin vanha tuttu, tarkoituksena saada Makelta tukea kokeilemansa sellon ostopäätökseen. Tällä miehellä oli mukanaan sello 1700-luvulta, jota sitten ryhtyivät vuoron perään soittelemaan. Sello oli haettu jostain Keski-Euroopasta kokeiltavaksi, ja oli osittain todella hienosointinen, mutta osittain hiukka ongelmallinen, matalampien äänten sointi oli vähän kapea ja pieni verrattuna korkeampiin, eikä vaimo ollut pitänyt sellosta lainkaan, että siinähän miettivät. Omaan korvaani peli kuulosti täyteläiseltä, leveältä ja helposti syttyvältä (soittimien kuvailussa voi huoletta käyttää treffipalstojen tai viininmaistelun sanastoa) varsinkin kun soittamassa oli kaksi kunnon muusikkoa. Sello oli huvittavan pullean mallinen ja melko iso (ei pidä ymmärtää väärin, täysikokoisten sellojen koon vaihteluväli on nykyään ehkä 5 cm, 1700-luvun alussa oli vielä enemmän vaihtelua, mutta tämä soitin oli nykyisen normaalin rajoissa). Samalla huomasi taas sellaisen omituisen asian, että nämä vanhat soittimet tuntuvat jotenkin tietävän oikeat äänien paikat niin, että kun sormi osuu kohdalleen, niin äänen määrä automaattisesti lisääntyy ja alkaa melkein humisemaan korvissa; vanha puu on tottunut värisemään vuosisatojen aikana loputtomiin toistettujen äänten yläsävelsarjojen tahdissa tai jotain sinne päin (fyysikon konsultaatiolla olisi käyttöä). Olettaen siis, että ne aiemmatkin soittimen käyttäjät ovat soittaneet enimmäkseen oikeitä ääniä. Vanhojen soitinten kanssa käy parhaimmillaan niin, että sormet jotenkin automaattisesti alkavat hakeuta oikeisiin paikkoihin, eikä harjoitella tartte nimeksikään... voisi toivoa ja kuvitella. Soittajan suurin haave olisi nimittäin osata soittaa harjoittelematta, sen verran rasittavaa hinkuttamista se on päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.

Aiheen kunniaksi niiiiiin monen sellotunnin (ja tämänkin soitinkokeilusession) ohjelmasta henkilökohtaisia lempinumeroitani, eli Bachia. Jokainen sellisti soittaa läpi ikänsä Johann Sebastian Bachin kuutta soolosellosarjaa tai ainakin osia niistä, ne kun ovat teknisesti osittain helpohkoja (osittain ei teodellakaan) ja musiikkina mielenkiintoista, vaikkei aina ihan parasta Bachia. Tässä ei ehkä niinkään ideaali-esitys (mm. rasittavan konemaiset trillit, mutta vähiten hermoille käypä mitä youtubesta löysin) suosikistani, eli Allemande-osa kuudennesta sarjasta.

http://www.youtube.com/watch?v=mO29u37s0aM

Anton Bruckner

Viime viikolla olin Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, kun siellä sattui olemaan suosikkikapellimestarini suosikki-sinfoniasäveltäjäni kimpussa. Kyseessä Jukka-Pekka Saraste ja Anton Brucknerin 9. sinfonia. Hesarin nykyään aina yhtä mitättömät kulttuurisivut kommentoivat tapahtumaa vaisusti, mutta paikallaolijoille oli tarjolla ravistelevia elämyksiä.

Bruckner (1824–1896) oli vähän reppana vanhapoika, hidas maalaisjuntti urkuri ja arvostettu vasta vanhana miehenä. Bruckner tunnetaan lähes pelkästään sinfonikkona, eli hänen pääteoksensa ovat 9 sinfoniaa, jonka lisäksi hän on säveltänyt lähinnä kirkkomusiikkia. Myöhäisromantikoksi luokiteltava (musiikin aikakausista kirjoitan joskus toiste) Bruckner sävelsi Wagnerin ja Brahmsin varjossa, ja kuvitteli kai olevansa niin huono, että muutteli sinfonioitaan alituiseen muiden sanomisten perusteella. Siksi Brucknerin sinfonioista on liikkeellä useita eri versioita, joista ei ota selvää, mikä oli se lopullinen säveltäjän oma valinta.

Kuultuani tähän astisen elämäni aikana ehkä noin puolen tuhatta esitystä eri sinfonioista olen vähitellen vakuuttunut siitä, että juuri Brucknerilla on ollut kyky tehdä sinfoniamuotoon parasta mahdollista musiikkia. Voi kyllä olla, että lempeni ei oli aivan vaikutteista puhdasta, vaan osittain käyrätorvea soittavan isäni vuosien aivopesun tulos. Kukaan käyrätorvensoittaja ei voi suhtautua viileästi Bruckneriin, hän sävelsi sinfonioihinsa komeita ja vaikeita käyrätorvisooloja, joita ennen on otettu kasoittain rauhoittavia lääkkeitä ja jälkeenpäin vielä enemmän tuoppeja syystä jos toisesta.

Toisin kuin monet aikalaisensa, Bruckner harrasti absoluuttista musiikkia, eikä mitään luonnonäänien, kansantanssin, jodlauksen, tuomiopäivän torvien ja hartaiden sävelien ohjelmallisia sekamelskoja. Älkää ymmärtäkö väärin, arvostan myös myöhäisromanttista hulvatonta megalomaaniaa, jossa 12 seppää takoo alasimia vasaroilla, ja lavalle, lavan taakse, katolle ja ulos on orkesterin ja muutaman kuoron lisäksi sijoiteltu epälukuinen määrä postitorven, pikkurummun, jänisräikän ja tuulikoneen soittajia. Brucknerin sinfoniat ovat näihin nähden vain keskisuuren (n. 100 hengen orkesteri) kokoonpanon musiikkia, joissa pääosassa ovat monumentaaliset muodot ja sointimassat, joihin voi parhaimmillaan (hyvässä akustiikkassa ja hyvien esittäjien tapauksessa) upota kuin valtamereen. Brucknerin sinfoniat kestävät tunnista puoleentoista, mutta en myönnä vielä ikinä pitkästyneeni niitä kuunnellessani. Harmi vaan, että tällaiset teokset vaativat paljon kapellimestarilta, pitää kyetä ylläpitämään jännitettä ja pitäämään ajatukset koossa esim. 90 minuuttia, ja hyviä esityksiä ei ihan helpolla synny. Mutta Sarasteen kykyihin voi tässä asiassa luottaa.

Missään nimessä en voi suositella Brucknerin sinfonioiden kuuntelua taustamusiikkina, ja joku saattaa pitää niitä jotenkin vaikeina. No mutta, ehdoton lempisinfoniani on Brucknerin 7., josta tässä alkua. Orkesterina Berliinin filharmonikot, jota pidetään yhtenä maailman parhaista orkestereista. Johtaa jonkinlainen kapellimestarilegena, romanialainen Sergiu Celibidache. Suurten muotojen mestarina pidetty Celibidache ei suostunut levyttämään, joten tällaiset konserttitaltioinnit ovat ainoat todisteet hänen taiteestaan. Ensimmäiset 1,5 minuuttia menevät aplodeihin, pahoitteluni, mutta tässä tavoitetaan tosiaan jotain sellaista, mistä olen yrittänyt kirjoittaa. Ja jälleen voi samalla lukea Youtubesta muiden friikkien kirjoituksia aiheesta.

http://www.youtube.com/watch?v=eptAff1Jmk8

Loppukaneettina omituinen tapahtuma jostain kymmenen vuoden takaa: Radion sinfoniaorkesterilla oli konsertti oopperatalossa Töölönlahdella, ohjelmassa joku Brucknerin sinfonia ja kapellimestarina J-P Saraste. Kesken sinfonian toiselta parvelta alkoi kuulua omituista naurua ja hetken päästä äänen suunnassa näkyi kävelevän siistin näköinen parrakas mies, joka samantien nosti jalkansa parven kaiteen yli. Parven ulkoseinämässä oli tanko, jolle hän sai jalkansa, mutta selvästi aikeena oli hypätä alas permannolla istuvien katsojien niskaan. Orkesteri lakkasi soittamasta, huilisti orkesterista huusi, että tulkaa pois alta, joka toteutettiinkin vilkkaasti, lievää sekasortoa, huutoja jne. Tässä vaiheessa jotkut parvella istujat olivat saaneet hullusta otteen ja nostaneet hänet takaisin parven sisäpuolelle. Koska konserttisalissa ei ole mitään järjestyksenvalvojia, niin mies pääsi jotenkin ulos salista ilman, että kukaan lopulta sai häntä kiinni, tai sai selvää, kenestä oli kyse. Jälkikäteen eräs musiikkiterapeutti epäili, että kyseessä olisi ollut yksi hänen potilaistaan, joka rakastaa Brucknerin musiikkia. Orkesteri jatkoi pian soittoa, mutta aika vähän siitä jäi sillä kertaa mieleen.

Cantus arcticus

Viime viikonloppuna oli lintuharrastajien pihabongauskisa, jonka kunniaksi asiaa siivekkäistä.

Einojuhani Rautavaara (s. 1928) on yksi kansainvälisesti menestyneimmistä moderneista suomalaisista säveltäjistä. Eikkajuhani elää jossain aivan muissa sfääreissä kuin me normaali-kaduntallaajat. EJ liikkuu kesät-talvet susiturkissa 30-vuotta nuoremman sielunkumppaninsa, vaimonsa Sinin kanssa ja puhuu pehmeitä. Tai siis jotain todella korkealentoista. Viime aikoina EJ on sävellellyt lähinnä enkeli-aiheisia teoksia: Angel of light, Angel of dusk jne. En erityisemmin rakasta hänen musiikkiaan, mutta 1972 sävelletty Cantus arcticus on jäänyt mieleen vähän vähemmän taivaallisten siivekkäiden ansiosta. Jopa siinä määrin, että kerran kesäretkellä Taivalkoskella kuulin aamulla linnunlaulua suolta ja pystyin määrittämään tirpat suokukoiksi, kun niiden lauluääni oli tuttu tästä biisistä.

EJ sävelsi Cantus arcticuksen Oulun yliopiston ensimmäiseen promootioon, ja perinteisten promootioissa esitettyjen kuorokantaattien sijaan EJ loihe lausumaan: "Minä teen sen kantaatin linnuille. Panen sinne linnut laulamaan." Jepjep. Meidän omassa Helsingin yliopistossa promootiokantaateista on vastannut mm. Sibelius, Melartin, Madetoja ja Timo-Juhani Kyllönen, mutta määrä ei ole todellakaan merkinnyt laatua. Ainoa mitä noista usein pompööseistä ja pitkäveteisistä keitoksista on jäänyt todella elämään on Sibeliuksen "Soi kunniaksi luojan" -virsi.

Niin, tämä mielestäni promootiomusiikin parhaimmistoon kuuluva teos on sävelletty orkesterille ja ääninauhalle. EJ yhdisteli Limingan soilla nauhoittamiaan linnunääniä ja Ylen arkistoista löytämiään (viikon luontoääniä?) linnunlaulutaltiointeja ääninauhaksi, jota on tarkoitus soittaa orkesterin taustalla. Tosielämässä esityksessä toivotaan, että joku teknikko saa nauhan (josta toivon mukaan on jo digitaalisia versioita) pyörimään oikealla nopeudella (kelan voi laittaa tuplavauhdille, on tapahtunut) ja niin että se kuuluu riittävästi (muttei liikaa), ja kapellimestari osaa johtaa niin, että nauha ja soitto osuvat edes suunnilleen kohdalleen (yllättävän vaativaa), ja avarista pohjoisista maisemista muistuttava viileän kuulas musiikkinautinto on valmis.

Teos on kolmiosainen: 1. Suo, 2. Melankolia, 3. Joutsenet muuttavat

Ensimmäisessä osassa ollaan siis Limingan (aapa-) soilla, ja EJ on antanut esitysohjeen: "Ajattele syksyä ja Tšaikovskia". Suoraviivainen junttimuusikko (=suurin osa kaikista maailman orkesterimuusikoista) saattaa tästä hiukan ahdistua, kun on tottunut yksiselitteisempiin makaronimaan termeihin kuten Adagio= hitaasti, Allegro=nopeesti, Andante=ei kumpaakaan. Josta tulikin mieleeni EJ:n legendaarinen lausahdus Radion sinfoniaorkesterin tamperelaiselle (suoraan tehtaan varjosta) lyömäsoittajalle jonkun sinfoniansa harjoituksissa: "Taiteilija Lahtinen. Voisitteko soittaa tuon kohdan hiukan apokalyptisemmin?", johon Jomppa vastasi "Tulee!" Tämä oli aikaan ennen Apocalyptica-bändiä, että termi ei ollut senkään vertaa tuttu muusikkopiireissä.

Noh, luova työ vaatii usein poikkeuksellisen luonteen, ja toisaalta kuulokuva on se mikä ratkaisee, ei se mitä musiikista kirjoitetaan ja sanotaan, että arvostelkaa itse. Sellaiselle, jolla ei ole mitään hyviä kokemuksia ns. modernista klassisesta musiikista, niin Cantus arcticus voi olla hyvä alku. Vaikkei tuttuja harmonian elementtejä (duureja, molleja, blues-kaavaa) löydy eikä jalka välttämättä ala vispata rytmin mukana, niin jotain sointivärielämyksiä voi ehkä saada. Joutsenet on parhaimmillaan lopussa, eli kärsivällisyyttä lintuharrastajille.

Tässä koko teos kahdessa pätkässä:

http://www.youtube.com/watch?v=auW10aD0kYo

http://www.youtube.com/watch?v=lxsw1w6O1xk

Vino Paradiso

Inspiroiva viikonloppu takana, josta idea tähän juttuun. Kummasti en näytä pääsevän laulumusiikista minnekään, lupaan, että tämän jälkeen siirrytään instrumentaalipuolelle ainakin toviksi.

Länsimainen kulttuuri siinä missä moni muukin on tuottanut aikanaan omituisia vinoutumia ihmisenä olemiseen. Niinkuin kastraatit puhtaasti taidelaulun tarkoituksiin. Yön tunteina väitin, että ehkä kastraatin elämä on ollut aivan hyvää, jotain jää kokematta, mutta jotain saa tilalle. Enpä tiedä.

No, kyseessä siis ilmiö pääasiassa 1600-1700 -luvuilta ja Italiasta (vaikka viimeisin kastraatti kuoli vasta 1900-luvun alkupuolella), ilmeisesti jotain kieroa katolista perua, jossa naisen ei sallittu laulaa kirkossa tms. Poikana kastroitu laulaja vältti äänenmurroksen, mutta kasvoi keuhkoiltaan ja ruumiiltaan miehen mittoihin. Kovalla harjoittelulla äänestä saatiin voimakas, laaja-alainen ja korkea, eri sävyinen kuin naisen. Paljon laulumusiikkia, erityisesti oopperaa, on sävelletty kastraateille ja niiden suosio oli aikanaan valtava. Kastraatin elämä oli omistettu kokonaan laulutaidon kehittämiselle ja jos se ei onnistunut, uravaihtoehdot on varmaankin olleet aika heikkoja. Jos kiinnostaa, niin aiheesta tehtiin joskus 1990-luvulla elokuva "Farinelli", ja wikipedia kertoo loput.

http://en.wikipedia.org/wiki/Castrato

Nykyään kastraattirooleja laulavat etupäässä naiset miesten vaatteissa (ns. housuroolit), mutta jonkin verran on myös mieslaulajia, joilla on korkea ääni. Nämä kontratenorit (countertenor) ovat lauluääntä lukuunottamatta yleensä fyysisesti normaaleja miehiä, joista osalla on kokonaan korkea ääni, osalla poikkeuksellisen laaja ääniala niin että sekä perinteiset naisen, että miehen äänialat toimivat (esim. baritonista sopraanoon). Suomessa tiedän kaksi tapausta: Teppo Lampela ja Pasi Hyökki. Maailmalla näitä on lisää, muttei paljoa, koska tuollainen ääni on harvinainen ja sitten pitäisi taas olla niitä muitakin musiikillisia avuja. Ei ole todennäköistä että monikaan näistä nykyisistä kontratenoreista kuulostaa likimainkaan yhtä hyvältä kuin kastraatit aikoinaan.

Viikonloppuna kuunneltiin naistensaunan jälkeen tällainen lemmenlaulu Monteverdin (1567-1643) oopperasta Poppean kruunaus. Monteverdistäkin joskus lisää, kun sattuu olemaan niitä parhaita säveltäjiä. Tässä samoin kuin melkein aina tuon ajan musiikissa säveltäjästä on suositun biisin kohdalla epäselvyyttä, koska sävelmiä lainailtiin, varastettiin ja sovitettiin uudelleen surutta. Laitoin linkin, niin voitte halutessanne videon kommenteista lukea joidenkin friikkien kinastelua 360 vuotta vanhasta aiheesta. Aariassa keisari Nero ja uusi vaimonsa Poppea hekumoivat oopperan lopuksi tapettuaan suunnilleen kaikki muut roolihahmot. Neron rooli (Nerone) on aluperin kastraattirooli, jonka laulaa nuori ranskalainen nouseva nimi, kontratenori Philippe Jaroussky.

http://www.youtube.com/watch?v=mYc_O-fpHzQ

Sitten vielä paratiisin helmiä, eli tuntemattoman säveltäjän laulu jostain 1600-luvulta ja näyte aina yhtä tasokkaasta muusikkohuumorista. Löysin tämän sattumalta, kun bändissä on Keke (istumassa toinen vasemmalta pitkäkaulaisen vehkeen kanssa) eli luutisti Eero Palviainen. Ehkä ihan kiva, että näin hyvin voi laulaa ihan ilman kastraatiotakin.

Oopperasta osa 1.

Hesarin Nyt-liitteen innoittamana ryhdyn arvatenkin vaikeaan tehtävään eli lämmittämään ihmismieltä otolliseski oopperasopraanoille. Eilen ilmestyneesstä Nytissä (s. 15) oli juttu Tintti-sarjakuvassa esiintyvästä oopperadiiva Castafioresta, joka laulaa Gounodin Faust-oppeeran jalokiviaariaa. Ehkei tämä olisi riittänyt, mutta viime yönä törmäsin kansallisoopperassa nyt pyörivän Faustin ensi-illasta tulleeseen huilistiin, joka antoi kaksi henkilökuntalippua, eli pakkohan se on aiheesta yrittää kiinnostua. On kuulemma hyvä naissolisti.

Itselläni kesti vuosia lämmetä naispuoliselle oopperalaululle enkä yhtään ihmettele miksi. Usein se kuulostaakin kamalalta kirkunalta, jossa ääniä ei erota toisistaan ja itse laulajat vaikuttavat aika naurettavilta joulukuusiksi pyntättyinä ja naamaa väännellessään. Mutta jos aloittaa parhaista, ja pitää vaikka silmiä kiinni, ettei altistu ihan kaikelle häiritsevälle maneerisuudelle heti, niin lajista voi oppia pitämään. Lopulta voi päätyä sellaiseen hävettävään tilaan, jossa tiedostaa homman kaiken naurettavuuden mutta siitä huolimatta ei voi olla kyynelehtimättä kun joku sopraano avaa suunsa ja päästää ilmoille jonkun oopperakirjallisuuden helmen niin että kitapurje vipattaa.

Oopperalaulu on vaativa laji, ensiksikin pitää olla ns. hyvä äänimateriaali, eli luonnonlahjana vahvat äänihuulet ja pään onteloiden (nielu, suu) rakenne, joilla saadaan kaunista ääntä ja paljon. Sitten kaikki tavanomaiset musiikilliset kyvyt (rytmitaju, sävelkorva, musiikillinen muototaju), joissa tosin voidaan hieman tinkiä jos äänimateriaali on riittävän hyvä. Sitten henkilöstä riippuen pitää harjoitella vuosia, vaikka päivittäinen harjoittelumäärä ei voi olla kovin suuri (2-3 tuntia ehkä), ettei ääni rasitu. Usein varsinainen äänen harjoittaminen aloitetaan äänenmurroksen jälkeen myöhäisessä teini-iässä tai sen jälkeenkin. Soittamisessa ammattiin tarvittavan tekniikan omaksuminen ei yleensä onnistu enää aikuisiässä, toisin kuin laulajilla, joista useilla onkin pari lasta ja siviiliammatti ennenkuin ura pääsee kunnolla nousuun. Laulajan nuotinluku ja musiikin muu ymmärtäminen voidaan tarvittaessa ulkoistaa korrepetiittorille, eli pianistille, joka on erikoistunut opettamaan kädestä pitäen laulajille oopperaroolit, tulkinnan ja ylipäänsä kaiken, mikä musiikin esittämistä varten tarvitsee tietää. Näistä syistä oopperalaulajilla saattaa olla hyvin hutera käsitys musiikinteoriasta ja soittajien on vaikea välillä ymmärtää laulajien suunnatonta yksinkertaisuutta ja tietämättömyyttä. Laulun maailmassa pätee kuitenkin yksi sama lainalaisuus kuin soittajillakin, eli mitä korkempi ääniala, sitä hankalampaa sakkia. Sopraanot, tenorit, viulistit, huilistit, trumpetistit, kitaristit jne. kuuluvat korkeiden äänialojen sankariryhmään, jolle on sävelletty kaikki vaikea, kuuluva ja dramaattinen. Matalammat äänialat (bassolaulajat, kontrabassot, pasuunat) pääsevät useimmiten helpommalla, soitettavaa tai laulettavaa on vähemmän ja se on helpompaa, sormia ja ääntä ei tarvitse varjella pienimmiltä kolhuilta tai kapakkailloilta. Jos ei siis kaipaa erityisen kierää ja neuroottista seuraa, niin kannattaa hakeutua bassopään kaveriksi.

Oopperamaailmassa on tapana nimetä kuuluisia aarioita, niinkuin jalokiviaaria, kukkaisaaria, kirjeaaria, Isolden lemmenkuolo. Tai sitten aariat tunnetaan alkusanoilla, kuten "Nessun dorma", "Vissi d'arte", "La donna e mobile", "E lucevan le stelle". Tai roolin nimellä, kuten Lenskin aaria, Greminin aaria, Musettan aaria. Nimistä huolimatta aariat ovat alunperin sävelletty osaksi oopperaa ja nimitykset ovat vain vakiintunutta traditiota, ei säveltäjien itse keksimiä.

Ettei tulisi yliannostusta heti alkuun ja jalo tavoitteeni menisi syteen ja saveen, niin tässä pieniä makupaloja sopraanosolisteista. Tintin Castafioren vastine nykyajassa on romanialainen Angela Gheorghiu, josta voitte lukea lisää linkeistä. Sopraanoiden diivailusta saisi bloginaihetta loppuiäksi, mutta tässä vähän näytteitä nykymenosta. Aivan käsittämätön tapaus mutta laulaa kuin enkeli, vaikka täytyy tästä nimenomaisesta videosta sanoa, että kapellimestarilla näyttää ajoittain olevan hankaluuksia pysytellä Gheorghiun oikkujen perässä. Tässä siis ranskalaisen Charles Gounodin (1818-1893) Faust-oopperasta jalokiviaaria. Suosittelen silmien sulkemista järkyttävien lavamaneerien takia. Itse musiikki on aikamoista höttöä 1800-luvulta; Gounod'ta ei voi pitää järin suurena säveltäjämestarina, mutta tässä aariassa on kuitenkin onnistunut.

http://www.angelagheorghiu.com/

http://www.timesonline.co.uk/tol/comment/article673558.ece?token=null&offset=0&page=1




Jos ei vakuuttanut, niin tässä linkissä kukkaisduetto kahden hieman normaalimman nykyoopperadiivan esittämänä. Tämän on säveltänyt myös ranskalainen Leo Delibes (1836-1891), joka on ehkä vielä turhempi säveltäjä kuin Gounod.

http://www.youtube.com/watch?v=mpT7pK9A61A

Ja vielä edellisiä raskaampaa ja vanhempaa sopraanoilua. Isolden lemmenkuolo (liebestod, mitä se ikinä tarkoittaakaan) Richard Wagnerin "Tristan ja Isolde" -oopperasta. Laulajana ruotsalainen aikansa megatähti Birgit Nilsson (1918-2005), joka poiketen muista sopraanodiivoista oli ilmeisesti fiksu ja hauska tyyppi.

http://www.youtube.com/watch?v=665lMKUB1xc

Kaksoisruokolehdykkäsoittimien perhe.

Double-reeds englanniksi. Kyseessä soittimet, joiden suukappale tehdään amerikoissa rantoja valtaavasta huolestuttavana vieraslajina tunnetusta Arundo donax-nimisestä ruo'osta. Tähän ryhmään kuuluu monenlaisia pillejä, tutuimpina sinfoniaorkesteriin kuuluvat oboe ja fagotti. Yhteistä näille kaikille on suukappaleen rakenne ja jokseenkin nasaali ääni. Lisää nimiä ja kuvia löytyy linkistä, tosin aika turhia, eipä niihin helpolla törmää ja jos törmää, niin voi esittää yksinkertaista, sanoa olevansa laulaja ja kysyä.

Nyt päätin kirjoittaa pääasiassa oboesta ja sen lähisukulaisista, joiden erottaminen toisistaan ja muista mustista pilleistä (niinkuin klarinetista) voi olla aika vaikeaa. Muistan miten kyselin lapsena äidiltä uudestaan ja uudestaan, että mikä on mikäkin. Nykyihmisellä on google, joten en käy ulkonäön yksityiskohtiin, mutta merkittävin ero on joka tapauksessa siinä osassa joka tungetaan suuhun. Käytetyin soitin kaksoisruokolehdykkäisten perheessä on siis oboe, perusmalli tai wieniläinen (jota soitetaan tosin vaan Wienissä, ne on vähän muita hienompia, Wienin filharmoonikot ei ottaneet edes naisia orkesteriin aiemmin, koska ne likaiset otukset synnyttää ja jättää siksi konsertteja väliin). Oboen ääni on aina läpitunkeva, parhaimmillaan kaunis, pahimmillaan jotain yhtä siedettävää kuin juurihoito. Lisäksi oboistit soittavat usein englannintorvea (harhauttava nimi, ei mikään torvi vaan pilli), jossa on normaalioboeta vähän matalampi ääni.

Oboensoitto on vaikeaa. Samoin kuin käyrätorven. Tai ainakin nämä kaksi ryhmää pitävät soittimensa hankaluudesta eniten ääntä. Nimittäin absoluuttisesti ajatellen jousisoittimet ovat taatusti haastavampia, ainakin niille on sävelletty vaikeampaa soitettavaa eikä niiden mogia katsota sormien läpi, koska aina on jossain se joku lapsitähti-paganini, joka soittaa mitä tahansa ja paljon paremmin. Asiaan. Oboeen pitää puhaltaa hyvin vähän ilmaa todella kovalla paineella, ja arvellaan, että se paine jotenkin syö aivosoluja, nostaa verenpainetta ja kiristää vannetta päässä. Osittain tästä syystä oboensoittoa ei voi harjoitella kovin montaa tuntia päivässä, ainakaan ilman jonkilaisia terveydellisiä vaurioita. Verenpainetautisilta ja raskaanaolevilta oboensoitto saatetaan kieltää kokonaan. Oboessa on joitain perustavaalaatua olevia virityksellisiä ongelmia, joita en osaa selittää, ja suurin osa alan harjoittamiseen kulutetusta ajasta menee joka tapauksessa askarteluun. Ihan todelliseen, koska oboistit eivät osta valmiina näitä kaksoisruokolehdykkäsuukappaleitaan eli röörejä vaan tekevät ne itse. Siis tilailevat ympäri maailman 20 cm pitkiä ruo'on kappaleita ja veistävät niistä itse röörinsä, jotka kestävät ammattikäytössä alle viikon, luulisin. Röörissä on kaksi jonkun millin kymmenesosan paksuiseksi veistettyä ruokoa (oikeasti yksi kaksinkerroin taitettu ja sitten irti toisistaan leikattu) sidottu vastakkain niin, että niiden väliin jää parin millin aukko, johon puhalletaan. Se aukko menee helposti kiinni, ruoko on helppo veistää väärän paksuiseksi jne. Röörejä täytyy pitää kosteina, jotta niillä voisi soittaa, eli normaalisti oboistilla on joku pieni vesipurkki (vanhanaikaisen filmirullan muovikotelo) nuottitelineellä, jossa likoaa yksi tai kaksi rööriä. Vesi vaihdetaan jos muistetaan ja röörejä imeskellään ennenkuin niillä ryhdytään soittamaan. Nam. Ja aina voi syyttää ongelmia röörien kanssa jos ei soitto kulje.

Edelliseen liittyen lisäyksenä pieni anekdootti (nimiä mainitsematta) eräästä oboistin lapsesta, joka joutui viemään äidilleen töihin kotiin unohtuneet röörit taksilla. Ja koska aika oli kortilla, röörit kuljetettiin suussa...

Niinkuin kaikilla työpaikoilla, pitää sinfoniaorkesterissakin olla friikkejä, ja yleensä ne löytyvät oboensoittajista. Avanti-orkesterin Suvisoiton esitteessä joskus kauan sitten oli seuraava henkilökuvaus (nimiä mainitsematta edelleen): "Suomen oboensoiton Matti Nykänen. Ei yhtä lahjakas mutta yhtä hankala." Toisaalta, vaikka oboella ei välttämättä ole kovin vaikeaa soitettavaa, on se aina sellaista, minkä kaikki kuulevat, ei sovi mogailla. Oboe antaa myös koko orkesterille viritysäänen harjoitusten alussa, oboen ääni kun kuuluu hyvin kaiken hälyn läpi, joten oboistin myöhästymisen harjoituksista huomaavat armotta kaikki, ja jos viritysääni ei ole kohdallaan, saa ainakin kaikkien muiden puhaltajien vihat niskaansa. Että ehkä niillä on paineita. Kaikesta huolimatta, oboensoitto on monesti itkettävän kaunista ja olen itse päätynyt läheisiin väleihin usean oboistin kanssa, mistä se kertoo, jätän spekuleeraamatta.

Meinaa mennä jaaritteluksi, niin lopuksi esimerkki melkein oboensoitosta, eli englannitorvesta. Kyseessä Sibeliuksen Lemminkäis-sarjasta Tuonelan joutsen, joka on kyllä aika hieno sävellys. Suomalaiset orkesterit soittavat sitä usein ulkomaankiertueillaan encorena. Niin muuten vielä, Prokofjev käytti oboeta musiikkisatu Pekassa ja sudessa kuvaamaan ankkaa, ja englannintorven alaosassa on hanhenmunan kokoinen ja muotoinen pullistuma, joten näiden soittimien yhteys vesilintuihin on ilmeinen. Seuraavassa kyhmyjoutsen ja englantilainen orkesteri, mutta asia tulee varmaankin selväksi, eikä itse soitossa ole valittamista. Aukeaa linkistä.

http://www.youtube.com/watch?v=MbiNqfZuEgY

Viola da gamba

Pyynnöstä juttu gambasta. Viola da gamba, lyhyemmin gamba (englanniksi viol, joka nimenä sekoittuu helposti violaan eli alttoviuluun) on renessanssi- ja barokkiajan eli nykytermein "vanhan musiikin" jousisoitin, oikeastaan soitinperhe. Gamboja on montaa kokoa, isoin on suunnilleen kontrabasson kokoinen, pienin viulun. Eniten sävellyksiä on bassogamballe, joka on sellon kokoinen ja näköinenkin soitin. Kaikkia gamboja soitetaan pystyasennossa polvien välissä. Gambassa on yleensä 6 kieltä, joskus 7, ja kielet tehdään lampaan suolesta (tietääkseni aivan kamalan haisevaa hommaa).

Gamba on hybiridi, siinä yhdistyvät näppäillysoittimille tyypilliset nauhat (frets) ja jousisoittimille tyypillinen jousella soittaminen. Yhdistyykö gambassa näiden soitinten hyvät vai huonot puolet, voitte itse päättää, ammattimies yleensä valitsee mieluummin kunnolliset erilliset työkalut kuin monitoimivehkeen. Ja huonoa analogiaa käyttäen, gamba onkin koko historiansa ollut amatöörien suuressa suosiossa. Nauhojen takia oikea ääni on helppo löytää ja jousiote on helpompi kuin esim. sellossa. Gamban viritys on suunnilleen sama kuin kitarassa: kvartteja ja yksi terssi keskivaiheilla. Sanoisin, että jos on oppinut soittamaan kitaraa, pitäisi gambansoitonkin onnistua. Nuotinluvunkin voi jättää opettelematta, koska gamballe on kirjoitettu paljon tabulatuurimusiikkia. Tabulatuurin koodi avautuu huomattavasti helpommin kuin normaalien nuottien. Gambamusiikissa käytetään toisaalta niin sekavasti kaikenlaisia nuottiavaimia, että jos välillä soittelee eri kokoista gambaa (sekin luonnistuu paljon helpommin kuin vaihtaminen esim. sellosta viuluun), niin arvailuksi menee joka tapauksessa.

Tämän mainospuheen jälkeen vähän takapakkia: gamban viritys on toivotonta. Se ei pysy vireessä pienissäkään lämpö- ja kosteusolojen muutoksissa, suolikieli venyy helposti, metallipäällysteiset suolikielet taas usein kutistuu, eikä tästä seuraa mitään hyvää. Nauhat pitää itse solmia, ne on siis irtonaiset, ja yleensä pikkusen pielessä ja liian löysällä. Koska gamban kielissä on suhteellisen pieni jännite, niitä on vaikea saada syttymään yhtä nopeasti ja kirkkaasti kuin tavanomaisten jousisoittimien, joten soitto kuulostaa helposti kitisevältä ja tuhisevalta. Samasta syystä gambasta ei lähde kovin paljoa ääntä, mutta toisaalta tätä voi pitää soittimen yhtenä viehätyksenä. Lisäksi, kun lähes kaikki tarvikkeet on käsintehtyjä, saa niistä maksaa itsensä kipeäksi. Yleensä gambansoitossa kuluukin huomattavasti enemmän rahaa kuin sitä keikoilta tulee. Jos siis irtoraha polttelee näpeissä ja haluat kokeilla vuoden 2010 kunniaksi uutta eksklusiivista harrastusta, niin tässä erinomainen mahdollisuus (opettaja järjestyy ottamalla yhteys bloginpitäjään).

Gamballe on sävelletty paljon hienoa musiikkia, enimmäkseen 1500-1700 luvuilla Ranskassa ja Englannissa, säveltäjäniminä mm. Marais, Forqueray, Dowland, Byrd, Purcell, Lawes, Bach ja Abel. Näiden jälkeen gamba oli unohduksissa pari sataa vuotta. Viimeiset vuosikymmenet sitä on soitettu taas kasvavalla innolla ja sille on sävelletty myös uutta musiikkia. Suurelle yleisölle gamba tuli tunnetuksi 1990-luvun alussa elokuvasta "Kaikki elämäni aamut", jossa oli pääosassa isonenäinen ranskalainen Gerard Depardieu. Musiikin takia elokuvaa voi edelleen suositella.

Edellisessä kirjoituksessani mustapartainen mies soitti vehjettä, jolla oli naisen pää. Dude, ya aint seen nothing. Gamban yläpään koristuksena oon nähnyt ainakin jellonan eli jalopeuran, tontun (tai ukon, jolla oli tonttulakki) ja Mauri Antero Nummisen. Jostain syystä ns. vanhan musiikin soittajien parissa kaikenlainen soittimien kustomointi tosiaan tuntuu olevan suosittua. Itse musiikin kanssa asialla ei ole mitään tekemistä, soiviin rakenteisiin ei kajota, vaan kaikki kikkailu kohdistuu soittimen pintaan. Cembaloiden kannen ja ulkosivujen maalaus on esim. ihan oma taiteenlajinsa (googlen kuvahaku "harpsichord painting" tuottaa ainakin jotain). Suomalainen soittaja voi pyytää soitinrakentajalta cembalonsa sisäkanteen järvimaiseman Saimaalta, englantilainen vaikkapa panoraaman kuninkaallisista häistä, mitään aivan hävytöntä en ole kuitenkaan nähnyt (vielä?). Perus-klassisella puolella soittimien mallit on enemmän standardeja, kyseessä kun on vakiintuneempi teollisuudenhaara. Noh, onhan noita kulta- ja platinahuiluja timanttiupotuksilla ja mammutinluuta viulun jousessa jne.



Ettei jäisi epäselväksi, miltä se normaali bassogamba näyttää, niin vieressä kuva. Siinä ei näy yläpäätä, mutta soittoasento ja soittimen peruspiirteet käy ilmi. Kuvan soitin on muutaman vuoden vanha ja vailla mitään koristuksia. En laita tähän sen enempää kuvia, ettei vaan tule rikottua tekijänoikeuksia, mutta google auttaa tässäkin. Wikipedia tarjoaa myös kelpo tekstiä aiheesta:

http://en.wikipedia.org/wiki/Viol

Es ist vollbracht

Nyt tulee aika stydiä kamaa, varoitan. Tästä en ehkä aloittaisi tutustumista kyseiseen musiikinlajiin, mutta nyt on kirjoittajalla oma lehmä ojassa. Etsiskelin innoistusta omalle reenaamiselle nimittäin, kun pitäisi parin kuukauden sisään suorittaa tätä samaa.

Jos pitäisi valita se yksi säveltäjä autiolle saarelle, niin minulle se on aina ollut Johann Sebastian Bach. Bachin musiikissa yhdistyvät täydellinen muototaju, mielikuvitus, sointivärit ja muuta hienoa, helpommin sanottuna järki ja tunteet. Musiikin aikakausissa Bach sijoittuu barokin loppupäähän. Bachia ei pidetä uudistajana, vaan jonkinlaisena tyylikauden loppuhuipennuksena. Tässä välissä sellainen juttu, että länsimainen kehitysajattelu, jossa uusi on edistystä, ei mielestäni sovi musiikkiin. Tai siis sillä konstilla on saatettu koko sivilisaatio ja kulttuuri umpikujaan. Mutta tästä joskus toiste. Ehkä.

Päivän musiikki on Bachin Johannes-passion keskivaiheilta. Olisi ollut parempi vain äänenä, lähikuvat vääntelevistä naamoista häiritsee kuuntelemista, mutta tässä näkyy hyvin yksi klassisen musiikin tradition kummajainen, eli poikasolistit. Suomessa poikakuorotraditio on ohut, Cantores Minores, Rauman poikakuoro ja Pirkanpojat Tampereella ovat tietooni ainoat. Keskieuroopassa ja Englannissa meno on aivan toista, niinkuin tästäkin videosta voi päätellä. Poikakuorossa taistellaan aina aikaa vastaan, kamalalla kiirellä pitää saada pienet nulkit omaksumaan koko raskas traditio ja pysymään pyörtymättä kolme tuntia kestävät kirkkoteokset, kunnes äänenmurros iskee ja tuhoaa hienoimmankin solistinuran. Lauluteknisesti materiaali voi olla todella hankalaa, mutta hyvin menee, kun ei vaan kerrota sitä lapsille. Musikaalinen lahjakkuus on pääasiassa matkimista ja tossa iässä oppii mitä tahansa sirkustemppuja.



Tämä pätkä on mielestäni Johannes-passion dramaattisin ja järkyttävin kohta. Ilman kristillistä vakaumustakin tilanteen suru ja ahdistus käy päälle. Jeesus on juuri sanonut "se on täytetty" ja sittenhän se kuolee. Bach on valinnut tätä kertomaan gamban ja alttolaulajan. Gamba oli Bachin aikaan jo menossa pois muodista, mutta ilmeisesti hän on katsonut tämän soitinvalinnan draamallisesti osuvaksi, gamban ääni kun on vähän karunpuoleinen ja valittava. En tiedä onko Bach tarkoittanut laulusolistiksi naisäänen, korkean miesäänen (kontratenori tai silloin ehkä kastraatti) vai pojan, kaikkia versioita olen kuullut. Poikasolisti tässä on ihana, tilanteesta jotenkin häviää kaikki aikuisuuden tuoma tunteiden kypsyys ja analyyttisyys. On kyllä hienoa musiikkia. Jos ette usko niin kuunnelkaa joku toinen esitys tai tämä muutama kerta uudelleen. Koko Johannes-passionkin voi kuunnella, nyt tai pääsiäisenä livenä jossain Suomen kirkossa, jos sattuu saamaan liput.

Vox Clamantis

Monta vuotta sitten soitettiin jonkun lauluyhtyeen kanssa jotain renessanssin ja barokin välimaastoa, en pysty muistamaan säveltäjää enkä paljon muutakaan kyseisestä projektista, mutta virolaismiehen nimeltään Mikk Uleoja, joka harjoitti meitä, muistan erinomaisesti. Miehellä oli nimittäin äärettömän kaunis lauluääni. Siinähän ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, mutta yhdistettynä korkeatasoiseen muusikkouteen syntyi näemmä jotain unohtumatonta. Mikk kertoi laulavansa gregoriaanista kirkkolaulua harjoittavassa mies-lauluyhtyeessä, joka oli jo silloin jotain levyttänyt. Levyä en koskaan saanut ostetuksi, mutta tässä näyte yhtyeen uusimmasta tuotannosta. Mikk näyttäisi olevan kolmas vasemmalta, vaaleahko tukka ja silmälasit. Laulajat sortuu helposti vähän koomisiin asuihin, mutta älkää antako niiden häiritä.





Gregoriaanisesta laulusta sen verran, että se on tollasta yksiäänistä melko monotonisen kuuloista ja epärytmistä. Videossa voi hämmentää, että noin pieni määrä miehiä ja noin simppeli musiikki tarttee jonkun johtamaan, mutta voin vakuuttaa, että tällainen vapaa rytmitys on todella hankalaa saada toimimaan luontevasti yhtäaikaisesti, vaikka laulajat olisi näinkin erinomaisia (Mikk esim. tietääkseni johtaa Viron ainoaa ammattikuoroa. Ja ehkä ne ilman noita soittajia pärjäisi ilman johtamista). Nimi tulee paavi Gregoriuksesta (nro 1., lisänimi Suuri) 600-luvulta, ja pieleen menee jos yritän siitä jotain yksityiskohtia kertoa. Mutta gregoriaaninen kirkkolaulu on valaiden ja meren äänien kanssa niitä unettomuuteen käytettyjä ehkei juuri nyt enää kovin populaareja äänimaisemia. Kirkkomusiikkia enemmän harjoittavalle monet gregoriaaniset pätkät on tuttuja, nimittäin vielä barokin aikana niitä käytettiin paljon kirkollisen musiikin melodioiden pohjana, bassolinjana sun muuna raakamateriaalina. Veikkaan myös että ainakin osa Suomen kirkoissa laulettavista vuorotervehdyksistä (herra olkoon teidän kanssanne.. jne.) on gregoriaanista perua. Jotenkin länsimaisen taidemusiikin historia aloitetaan yleensä gregoriaanisesta laulusta, vaikka mistään taidekäsitteestä on turha tuohon aikaan puhua, gregoriaaninen laulu oli tarkoitettu kirkolliseen ylistykseen, syntiset soittimet maalliseen iloitteluun.

http://en.wikipedia.org/wiki/Gregorian_chant

"Kuunnelluin klassinen sävellys"

Tästä olikin Timon kanssa puhetta. Syystä että, silmiini osui BBC:n uutinen, jossa kerrottiin Carl Orffin Carmina buranan alkupätkän "O fortuna" (=Oih kohtalo) olevan Brittein laajimmin kuultu (ehkei kuunneltu) klassisen musiikin sävellys. Syynä tietenkin se, että jokikinen seikkailuelokuva käyttää sitä siinä kohdassa, jossa pyroteknikoilla on töitä ja rivistö takkutukkaisia parrakkaita norjalaisia rynnii kirves kädessä päin kameraa tms.
http://news.bbc.co.uk/2/hi/entertainment/8432499.stm

Asiaan. Kyseessä on äärimmäisen tehokas pätkä, jota voi toki pitää halpahintaisena. Teho perustuu nimittäin
1. fyysiseen voimaan, väkeä on lavalla muutama sata: sinfoniaorkesteri vahvistettuna kaikenmaaliman kilistimillä ja kalistimilla (Orff oli tunnettu koululaisille suunnittelemistaan lyömäsoittimista, ei sävellyksen lahjoistaan), kahdella flyygelillä, kolmella kuorolla(!) ja muutamalla laulusolistilla.
2. keskiaikaromantiikkaan, teksti on munkkien kirjoittamaa latinaa ja jotain muinais-saksaa
3. kaikkien kaupallista soopaa tuottavien säveltäjien tietoon siitä, että toisto on heti sekvenssien jälkeen myyvin tyylikeino. Ja mitä enemmän toistat, sitä paremmin asia menee perille.
4. seksiin. Jos haluatte yksityiskohtia, niin tutustukaa teksteihin. Kansallisbaletilla oli myös joskus 1980-ja 90 -lukujen taitteessa tähän musiikkiin joku tanssiteos, jossa oli lähinnä puolialastomia miehiä.




Kaikesta tästä huolimatta (tai juuri näistä syistä) pidin teininä koko Carmina buranasta älyttömän paljon. Parhaalla tahdollakaan tätä ei voi pitää länsimaisen korkeakulttuurin korkeana saavutuksena, mutta mitäs siitä. Osaan vieläkin pitkiä pätkiä tekstejä ulkoa, ja vaikka teos on pitkä, osittain puuduttava ja epätasainen, epäjohdonmukainen kokonaisuus, tehoaa se vieläkin. Tosiaan, tämä Carmina burana on vähän kuin jonkun suomalaisen bändin levy, josta oikeastaan viitsii kuunnella vaan sen ekan biisin, mutta muistakin alkaa pitää, kun levy jää useamman kerran soimaan. Nyt vasta myös tajusin, että tämä on varmaankin lähes ainoa teos, jonka kohdalla sanoilla on ollut oikeasti iso merkitys minulle, mutta sepäs nyt tuskin teitä kiinnostaa.

Alun jälkeen hyviä osia on ainakin seuraavat:
- Ecce gratum, hilpeää meteliä
- Swaz hie gat umbe ja sen jälkeen tulevat maailmanomistusosat
- Olim lacus colueram, joutsen valittaa paistinvartaassa, tässä pikku näyte (joku saa kertoa miten saan tähän ihan sen videon enkä pelkkää linkkiä), ei tosin suosittelemaltani levyltä. Voitte miettiä miten tosissaan tätä taidetta tehdään...



- In taberna quando sumus, kaek juo
- Amor volat undique, pikkupojat laulaa lemmestä
- Stetit puella, käsittämättömän kirkasta ja korkeaa naislaulua
- Tempus est iocundum, toiston juhlaa
- Ave formosissima, kuin alkumetelit mutta duurissa, tehoja riittää

Minulla on tästä erinomainen levytys (kovin kuluneella selitysviholla), en tosin ole kuunnellut tarkasti muita, mutta sen verran, että voin tätä kehua:
Solistit: Edita Gruberova (paras mahdollinen sopraano tähän, luulisin, en kokeilisi muita), John Aler, Thomas Hampson
Orkesteri: Berliner philharmoniker
Johtaa Seiji Ozawa. Ozawa on levyttänyt tän muullakin jengillä, epäilen vahvasti, ettei voi olla näin hyvä. Levymerkki Philips ja julkaisuvuosi 1989, mutta näyttäisi löytävän amazonista jne.

Yleisön pyynnöstä (huolimatta)

Timo ilmaisi puutteen, jota tällä kirjoittelulla on nyt sitten tarkoitus korjata. Toinen innoittajani on Annu, joka toisin kuin minä, rakastaa musiikkia. Jos siis jaksan, niin ryhdyn kirjoittamaan tänne aiheesta:

"klassinen musiikki"

tai vielä pahempaa jos mahdollista:

"länsimainen taidemusiikki"

niinkuin itse sen koen. Elämä on nimittäin yllättäen vienyt minut enemmän ja enemmän sellaisiin seurapiireihin, jossa aihetta ei ole imetty äidinmaidossa, ja asiallinen tieto voisi parhaimmillaan sekä tuottaa lukijoille elämyksiä ja vielä mieluummin tuloja ex-kollegoille. En pidä siitä, millainen kaiku noilla termeillä on tänä päivänä, enkä tiedä muuttaako juttuni asiaa parempaan päin, mutta ainahan voi yrittää. Taka-ajatuksia on taatusti enemmänkin, mutten nyt niitä keksi/muista/viitsi kertoa. Missään nimessä en aio olla tasapuolinen, en aio tarkistaa faktoja, en aio edetä johdonmukaisesti jne.

Elikkä, tervetuloa rajoittuneen musiikkimakuni maailmaan!