Nyt menee puhtaan mainostamisen puolelle. Leipätyöni yksi varjopuolista on jatkuva autossa istuminen, joka pakottaa myös jatkuvaan radionkuunteluun rattiinnukkumisen estämiseksi. Päivänä eräänä kuulin jonkun viulu-piano-duon, jotain romanttista huttua todella hyvin soitettuna. Kanavasurffailutani aikani tismalleen sama kipale tuli toiseltakin kanavalta (niinpä, vaihtoehtoja tällaisen musiikin kuulemisiin Suomen radioaaltotaivaalla on tasan kaksi, Ylen ykkönen ja noin kuukauden ikäinen uusi kanava Rondo fm). Yleensä en innostu radiosta tulevasta viulunsoitosta, mutta jotenkin tässä oli kaikki kohdallaan: täysi meno päällä, kaunis muttei liian paksu tai imelä sointi, hienoja yksityiskohtia ja rytminkäsittelyä, ja vielä todella hienosti toimiva kokonaisuus. Kyseessä oli nuoren puoleinen viulisti Anna-Liisa Bezrodny, kahden viulistin lapsi (venäläinen Igor Bezrodny ja ymmärtääkseni virolainen Mari Tampere), pianistina Ivari Ilja ja kappaleena Efrem Zimbalistin sovittama fantasia Nikolai Rimski-Korsakovin oopperasta Kultainen kukko duon tuoreelta levyltä. Periaatteessa mielestäni täysin turhaa musiikkia, mutta noin hyvin soitettuna vastustamatonta.
Soittaminen on kumman periytyvää sorttia, silti harva opettelee sitä alkeita pidemmälle vanhempiensa johdolla. Itse pärjäsin juuri ja juuri 8-vuotiaaksi äidin sellonsoitonopissa; siihenkin mennessä äiti oli kertaalleen kaivanut diplominsa esille yrittäessään saada minut uskomaan, että edes tässä asiassa äiti todellakin tietää jotain enemmän kuin minä. Anna-Liisa sen sijaan on opiskellut hyvin pitkälle molempien vanhempiensa johdolla (isä tosin kuoli jossain vaiheessa) ilmeisen hyvällä menestyksellä, kilpailuja on voitettu jne.
Tänään kävi toisen kerran niin autoradion äärellä, että ihmettelin, miten joku voi soittaa noin nautittavalla tavalla viulua. Kyseessä oli tällä kertaa Sibeliuksen joku Humoreski ja Anna-Liisahan se jälleen. Aloin vakavissani miettiä, että pitäisikö kerran elämässään ostaa levyllinen viulumusiikkia. Tähän asti olen tyydyttänyt kieltämättä hyvin vähäisen tallennetun viulumusiikin tarpeeni vanhempien levyhyllyjen tarjonnalla ja lahjaksi saaduilla levyillä.
Josta päästäänkin musiikin markkinoinnin lieveilmiöihin. Viulisteissa kauniit nuoret naiset ovat yliedustettuina ja niiden levyjä myös pyritään myymään ulkonäöllä. Joku sosiologi voisi selvittää syyn tähän. On jotenkin omituista, että joku hiki hatussa jyystää konserttoa tuhansien harjoittelutuntien koulimana, täydellistä musiikillista ilmaisua hakien, ja sitten markkinointikoneisto luo levyn kanteen passiivis-eteerisen puolipukeisen nuken yllään jotain sellaista, joka tippuu polviin kun viulu nostetaan leuan alle. Joka tapauksessa, kuultuani soittoa, mietin minkähänlainen levynkansi tällä duolla on. Ei poikennut juuri linjasta: http://www.alba.fi/kauppa/tuotteet/4645
Tässä muutama lisäesimerkki, joiden jälkeen myös yksi suomenruotsalainen blondi ei vaikuta pekkaa pahemmalta:
http://www.alba.fi/en/shop/products/4265
http://www.alinapogostkina.de/ap_gal_en.html
http://www.lisabatiashvili.com/
http://sarahchang.com/
http://www.anne-sophie-mutter.de/me_press_09.php
En voi liittää mitään neidin soittoa tänne, sitä saa vain ostamalla levyn tai kuulemalla tuurilla radiosta, mutta korvaukseksi voitte kuunnella isipapan touhuja. Ei hassumpaa sekään. Itse asiassa isän ja tyttären soittotyyleissä on paljon samaa. Säveltäjänä puolalainen Karol Szymanowski, 1900-luvun alun myöhäisromantikko, ja pianistilegenda Arthur Rubinsteinin frendi (muuten, jos pitää elämäkerroista ja suuresta määrästä ehkä jo hiukka vanhentuneita juoruja, niin Rubinsteinin kolmiosainen elämäkerta on todella viihdyttävää luettavaa. Pitäisi löytyä kirjastosta suomennettuinakin, ensimmäisen osan nimi taitaa olla "Huima nuoruuteni"). Tosiasiassa Igor Bezrodny oli maailmanluokan viulisti, ettei jää epäselväksi. http://www.youtube.com/watch?v=jFrObZ4ZIns&feature=related
lauantai 24. huhtikuuta 2010
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Nokkahuilu
Viime viikolla oli taas kaupungissa kovin keltaista, Stockan hullut päivät: hula-vanne 2,90, nokkahuilu 1,90, ja väreissä löytyi. Peruskoulun musiikkitunnit läpikäynyt tietää, että jokainen pystyy oppimaan muutaman vinkuvan lirutuksen nokkahuilulla. Koska vakavasti otettavan soittimen ominaisuus on se, ettei asiaan vihkiytymätön saa siitä ylipäänsä minkäänlaista ääntä, niin nokkahuilunhan pitää olla lähinnä lelu. Mutta kuitenkin. Sibelius-akatemiassa on monta nokkahuilua ja vain nokkahuilua ammatikseen opiskelevaa nuorta. Pitäisikö jonkun käydä puhumassa heille jotain universaaleista totuuksista?
Tosiasiassa nokkahuilu on hieno soitin ja siinäkin on oikeammin kyse soitinperheestä kuin yksittäisestä soittimesta. Nokkahuiluja (engl. recorder, saksaksi blockflöte, ruotsin blockflöjt) löytyy joka lähtöön taskukokoisesta sopraniinosta kaksimetriseen kontrabassonokkahuiluun, yleisin näistä on toki se n. 30-senttinen ala-asteelta tuttu sopraanonokkahuilu. Soitinten hinta näyttäisi yleensä olevan hieman enemmän kuin hulluilla päivillä. Enimmäkseen nokkahuilut tehdään joistain kovista etelän puulajeista, mutta olen havainnut ammattilaistenkin käyttävän joissain tilanteissa muovisia nokkahuiluja, ilmeisesti jonkinlaisina kohtuuhintaisina sivusoittimina tai ulkoilmassa. On muuten kiinnostavaa, miten eri soitinperheissä eri kokoluokan edustajista on tullut se suosituin. Niinkuin saksofoneissa ehkä soitetuin on tenori, gamboissa basso, perusjousisoittimissa viulu (vastannee sopraanoa) ja niin edelleen. Kai siinä on kyse sävykkäimmän ja soivimman vaihtoehdon suosimisesta; joku asia soittimen rakenteessa sattuu suosimaan tiettyjä sävelkorkeuksia toisten kustannuksella. Tai sitten on vaan kyse historiallisista oikuista, muodeista ja sattumista.
Vaikka nokkahuilusta saa helpolla äänen, ei sen saaminen kauniiksi ja puhtaaksi ole ollenkaan yksinkertaista. Ainakin nokkahuilun virittäminen on melkein mahdotonta. Se on ns. verstaalla tai tehtaalla viritetty, jonka jälkeen viritystasoihin voidaan vaikuttaa hyvin vähän vetämällä soittimen kappaleita (vähän oikeampi nokkahuilu koostuu tietääkseni aina vähintään kahdesta palasta, mutta voin olla väärässäkin) hieman erilleen tai työntämällä niitä tiukemmin kiinni. Samoin jollain sormituksilla (vaihtelemalla sitä, mitä reikiä sormilla peitetään ja peitetäänkö joku reikä sormilla kokonaan vai vain osittain) voidaan vaikuttaa yksittäisen äänen korkeuteen. Reikien koko, sijainti ja määrä lienee hieman vaihtelevaa eri aikakausien nokkahuiluissa, joka vaikuttaa jollain minulle tuntemattomalla tavalla sormituksiin. Sisäpiirin tietona voin kertoa, että hullujen päivien 1,90-soittimissa oli barokkisormitukset, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Lämmetessään nokkahuilujen samoin kuin useimpien muiden puhaltimien viritystaso nousee. Jos yhtyeessä on nokkahuilujen lisäksi suolikielillä varustettuja jousisoittimia, joiden viritystasolla on taipumus laskea soiton edetessä kun kielet kostuvat ja venyvät, niin mahdollisuuksia virityksen pysymiseen tyydyttävänä ei oikeastaan ole. Voi tietty tehdä niin, että jousisoittimet viritetään hieman yläkanttiin suhteessa nokkahuiluihin ja odotellaan sitä autuaallista lyhyttä hetkeä kun näiden kahden soitinryhmän viritystasot risteävät jatkaakseen taas eri suuntiin. Kun viritystasojen nousu ja lasku eri soitinryhmien sisällä ei ole lineaarista eikä yhtäaikaista niin hyvin soivaa lopputulosta voi odotella hamaan hautaan tällaisissa kokoonpanoissa. Tai vaihtaa täyssynteettisiin kieliin ja muovisiin nokkahuiluihin (1,90!).
Nokkahuilu oli vakavasti otettava soitin ainakin renessanssi- ja barokkiaikaan, jolloin sille sävellettiin valtavat määrät musiikkia. Vivaldi (=vuodenaikojen säveltäjä), jonka sanottiin säveltäneen saman konserton yli 500 kertaa (joka on puhdasta panettelua, toiset vaan ON nopeita ja hyviä), sävelsi paljon nokkahuilulle, tässä näyte konsertosta sopraniinolle: http://www.youtube.com/watch?v=U67EHW13-kY
Tässä taasen näyte nokkahuilun onnistuneesta käytöstä barokkimusiikissa: http://www.youtube.com/watch?v=XIXPfOVUHog&feature=related
Kyseessä J.S. Bachin mestarillinen kantaatti "Actus tragicus", jonka pitäisi herättää ajatuksia kirkkovuoden loppupään tuomiosunnuntain teemoista, kuten maailmanlopusta ja kaiken katoavaisuudesta.
Sitten vielä vähän vanhempaa, eli varhaisbarokin ajan nokkahuiluyhtyettä. Kappale loppuu harmillisesti kesken, mutta eiköhän idea tule selväksi. http://www.youtube.com/watch?v=tcp164LBWfQ&feature=related
Tosiasiassa nokkahuilu on hieno soitin ja siinäkin on oikeammin kyse soitinperheestä kuin yksittäisestä soittimesta. Nokkahuiluja (engl. recorder, saksaksi blockflöte, ruotsin blockflöjt) löytyy joka lähtöön taskukokoisesta sopraniinosta kaksimetriseen kontrabassonokkahuiluun, yleisin näistä on toki se n. 30-senttinen ala-asteelta tuttu sopraanonokkahuilu. Soitinten hinta näyttäisi yleensä olevan hieman enemmän kuin hulluilla päivillä. Enimmäkseen nokkahuilut tehdään joistain kovista etelän puulajeista, mutta olen havainnut ammattilaistenkin käyttävän joissain tilanteissa muovisia nokkahuiluja, ilmeisesti jonkinlaisina kohtuuhintaisina sivusoittimina tai ulkoilmassa. On muuten kiinnostavaa, miten eri soitinperheissä eri kokoluokan edustajista on tullut se suosituin. Niinkuin saksofoneissa ehkä soitetuin on tenori, gamboissa basso, perusjousisoittimissa viulu (vastannee sopraanoa) ja niin edelleen. Kai siinä on kyse sävykkäimmän ja soivimman vaihtoehdon suosimisesta; joku asia soittimen rakenteessa sattuu suosimaan tiettyjä sävelkorkeuksia toisten kustannuksella. Tai sitten on vaan kyse historiallisista oikuista, muodeista ja sattumista.
Vaikka nokkahuilusta saa helpolla äänen, ei sen saaminen kauniiksi ja puhtaaksi ole ollenkaan yksinkertaista. Ainakin nokkahuilun virittäminen on melkein mahdotonta. Se on ns. verstaalla tai tehtaalla viritetty, jonka jälkeen viritystasoihin voidaan vaikuttaa hyvin vähän vetämällä soittimen kappaleita (vähän oikeampi nokkahuilu koostuu tietääkseni aina vähintään kahdesta palasta, mutta voin olla väärässäkin) hieman erilleen tai työntämällä niitä tiukemmin kiinni. Samoin jollain sormituksilla (vaihtelemalla sitä, mitä reikiä sormilla peitetään ja peitetäänkö joku reikä sormilla kokonaan vai vain osittain) voidaan vaikuttaa yksittäisen äänen korkeuteen. Reikien koko, sijainti ja määrä lienee hieman vaihtelevaa eri aikakausien nokkahuiluissa, joka vaikuttaa jollain minulle tuntemattomalla tavalla sormituksiin. Sisäpiirin tietona voin kertoa, että hullujen päivien 1,90-soittimissa oli barokkisormitukset, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Lämmetessään nokkahuilujen samoin kuin useimpien muiden puhaltimien viritystaso nousee. Jos yhtyeessä on nokkahuilujen lisäksi suolikielillä varustettuja jousisoittimia, joiden viritystasolla on taipumus laskea soiton edetessä kun kielet kostuvat ja venyvät, niin mahdollisuuksia virityksen pysymiseen tyydyttävänä ei oikeastaan ole. Voi tietty tehdä niin, että jousisoittimet viritetään hieman yläkanttiin suhteessa nokkahuiluihin ja odotellaan sitä autuaallista lyhyttä hetkeä kun näiden kahden soitinryhmän viritystasot risteävät jatkaakseen taas eri suuntiin. Kun viritystasojen nousu ja lasku eri soitinryhmien sisällä ei ole lineaarista eikä yhtäaikaista niin hyvin soivaa lopputulosta voi odotella hamaan hautaan tällaisissa kokoonpanoissa. Tai vaihtaa täyssynteettisiin kieliin ja muovisiin nokkahuiluihin (1,90!).
Nokkahuilu oli vakavasti otettava soitin ainakin renessanssi- ja barokkiaikaan, jolloin sille sävellettiin valtavat määrät musiikkia. Vivaldi (=vuodenaikojen säveltäjä), jonka sanottiin säveltäneen saman konserton yli 500 kertaa (joka on puhdasta panettelua, toiset vaan ON nopeita ja hyviä), sävelsi paljon nokkahuilulle, tässä näyte konsertosta sopraniinolle: http://www.youtube.com/watch?v=U67EHW13-kY
Tässä taasen näyte nokkahuilun onnistuneesta käytöstä barokkimusiikissa: http://www.youtube.com/watch?v=XIXPfOVUHog&feature=related
Kyseessä J.S. Bachin mestarillinen kantaatti "Actus tragicus", jonka pitäisi herättää ajatuksia kirkkovuoden loppupään tuomiosunnuntain teemoista, kuten maailmanlopusta ja kaiken katoavaisuudesta.
Sitten vielä vähän vanhempaa, eli varhaisbarokin ajan nokkahuiluyhtyettä. Kappale loppuu harmillisesti kesken, mutta eiköhän idea tule selväksi. http://www.youtube.com/watch?v=tcp164LBWfQ&feature=related
torstai 15. huhtikuuta 2010
Lyömäsoittimista ja -soittajista
Istuksin odottamassa harjoitusten alkua musiikkikorkeakoulun käytävällä tässä päivänä eräänä, kun vieras nuori mies muutaman kerran eestaas seilattuaan rohkaistui kysymään, olisiko minulla teippiä mukana. No, kunnon naisella kulkee käsilaukussa kaikkea tarpeellista, kuten indonesialaista energiajuomajauhetta, puukko, pari kännykkää, särkylääkkeitä, villasukat ja haavateippiä. Tarjosin herralle näistä viimeistä, joka ihmetyksekseni nosti hymyn naamalle ja oli kuulemma täydellistä. Palkkioksi vaadin selityksen, joka oli jotain epämääräistä "demppaan rumpuja". Koska harjoitukseni alku myöhästyi, pääsin kuulemaan avonaisesta ovesta teippini käytön seurauksia. Ilmeisesti tyyppi teippasi kolmen rummun sisään talouspaperia vaimentamaan ääntä. Kaverilleen hän koitti yksityiskohtaisesti selittää, minkälaista mäikettä ja pauketta juuri nyt oli hakemassa. Selvästi paperia ja teippiä olisi vielä kaivattu lisää, koska vain yksi kolmesta rummusta saatiin kuulostamaan oikealta. Saundit ei olleet ihan kohdallaan siis. En ollut taas pitkään aikaan tullut ajatelleeksi, että ihan oikeasti lyömäsoittajillakin on muutakin kuin rytmitajua.
Samalla lailla kuin basisteja, lyömäsoittajia pidetään rentoina, vähän yksinkertaisina, rytmiveressä-testosteronipakkauksina, jotka tyypillisesti saa kaikki naiset. Toisaalta, rumpaleiksi (kevyen musiikin puolella nimitys on useimmiten rumpali, klassisella puolella lyömäsoittaja) ja lyömäsoittajiksi valikoituu myös niitä ylivilkkaita vilkkusilmiä, joille ei tuota mitään ongelmaa pitää kaikkia raajoja jatkuvassa liikkeessä 24/7. Erityisesti nuorten lyömäsoittajien kanssa kapakassa saa kärsiä jatkuvasta pöytärummutuksesta, joka ei välttämättä tasoitu edes viinalla, vaan voi johtaa ns. helikopterikänneihin. Voidaan myös ajatella, ettei lyömäsoittaja tarvitse kummoista sävelkorvaa. Ehkä näin on, jos soittaa vaikkapa pelkkää rumpusettiä, mutta orkesterin lyömäsoittajaksi ei ilman kelvollisia korvia pääse. Patarummut pitää osata virittää oikeille sävelkorkeuksille, usein kesken sävellyksen. Sitten on mallet-soittimet, eli ne vähän isot ksylofonin näköiset, joita hakataan pallopäisillä kapuloilla, nimeltään ainakin marimba ja vibrafoni; niillä soitetaan täysin melodista musiikkia, ja niiden kieliä pitää tietääkseni jopa joskus virittää, miten, sitä en osaa selittää. Ja kaipa siellä kioskissa (=rojuarsenaali, jota raahataan lavan takaosaan konsertista toiseen) muutakin sävelkorvaa vaativaa on tarjolla, niitä on vaan niiiiiin paljon, että perussoittajalla ei ole mitään käsitystä soitinten virallisista nimistä tai teknisistä vaatimuksista. Toisaalta, täällä klassisen musiikin puolella on yksi kansainvälistä uraa tekevä lyömäsoitinsolisti, Evelyn Glennie, joka on täyskuuro. Miten se onnistuu, en ihan tiedä, mutta hän kuulemma esiintyy usein sukkasillaan tai paljain jaloin, aistii sitä kautta äänenvärähtelyjä.
Monesti tulee mieleen, että ainakin lyömäsoittajat pääsevät kaikesta muita helpommalla; lukevat Aku Ankkaa takarivissä ja soittavat sen yhden lautastenlyönnin koko sinfoniassa. Vanhalla oopperatalolla Helsingin Bulevardilla lyömäsoittajien soitinvaraston seinät olivat täynnä nakuja naiskuvia ja orkesterimontussa niillä oli telkkari, josta näki kapellimestarin, tai sitten vaikka jääkiekkoa kanavaa vaihtamalla. Kun jousisoittaja puurtaa tuoliinsa sidottuna jonkun rasittavan sinfonian parissa sormet maitohapoilla, voi iskeä kateus takarivin jengiin, joka nojailee seiniin, kuiskuttelee toisilleen ja kilauttaa jotain metalliputkea pari kertaa koko harjoituksen aikana.
Toisaalta lyömäsoittajat joutuvat kuitenkin tekemään sen kaiken, mitä muut eivät osaa ja suostu. Kuten soittavat sorsapilliä, kirjoituskonetta, repivät sanomalehtiä tai läiskyttävät vettä saaveissa. Konserttilavalla. Eikä tosiasiassa ole ollenkaan helppoa soittaa sitä yhtä lautastenläimäystä kohdalleen, kun ensin odotat paikallaan istuen 45 minuuttia ja lasket taukoja. Kapellimestari tyypillisesti lupaa harjoituksissa, että "mä näytän sulle sitte, älä oo huolissasi", johon ei tietenkään voi missään nimessä luottaa. Suuret taiteilijat tempautuvat keikan koittaessa ilmaisun pyörteeseen ja unohtavat kaikki reilun pelin säännöt. Mutta siihen ollaan totuttu, ja jokainen orkesterilainen tietää, että ite pitää taukonsa laskea. Jos johonkin voi luottaa, niin ehkä siihen kaikenkokeneeseen konserttimestariin tai jonkun muun soitinryhmän vetäjään, jolla on pomminvarma laskupää ja vähemmän tuulella käyvä sielunrakenne kuin keskivertokapellimestarilla.
Lisäksi, harvalla on mitään käsitystä lyömäsoittimien vaativuudesta. Että pitääkö sitä rummuttamistakin ihan tosissaan harjoitella? En tosiaan tiedä, mutta varsinkin koordinoitu neliraajatoiminta, jota settiä soittava rumpali harjoittaa, vaikuttaa enemmänkin opitulta kuin myötäsyntyiseltä. Parhaimmillaan niiden touhuja voi seurata kuin sirkusesitystä, osa heitteleekin kapuloita metrien korkeuteen ja saa vielä kiinni. Niin ja monimutkaisten rytmin saaminen toimimaan (svengaamaan ku hirvi sanoisi vanhempi jazz-toimittaja) vaatii sekä luontaista hyvää rytmitajua (joka puuttuu yllättävän monelta orkesterimuusikolta ja solistilta) että kovaa rutiinia.
Ja lopuksi, musiikkielämä (tai ainakin naismuusikon elämä) olisi paaaaljon tylsempää ilman lyömäsoittajia.
Samalla lailla kuin basisteja, lyömäsoittajia pidetään rentoina, vähän yksinkertaisina, rytmiveressä-testosteronipakkauksina, jotka tyypillisesti saa kaikki naiset. Toisaalta, rumpaleiksi (kevyen musiikin puolella nimitys on useimmiten rumpali, klassisella puolella lyömäsoittaja) ja lyömäsoittajiksi valikoituu myös niitä ylivilkkaita vilkkusilmiä, joille ei tuota mitään ongelmaa pitää kaikkia raajoja jatkuvassa liikkeessä 24/7. Erityisesti nuorten lyömäsoittajien kanssa kapakassa saa kärsiä jatkuvasta pöytärummutuksesta, joka ei välttämättä tasoitu edes viinalla, vaan voi johtaa ns. helikopterikänneihin. Voidaan myös ajatella, ettei lyömäsoittaja tarvitse kummoista sävelkorvaa. Ehkä näin on, jos soittaa vaikkapa pelkkää rumpusettiä, mutta orkesterin lyömäsoittajaksi ei ilman kelvollisia korvia pääse. Patarummut pitää osata virittää oikeille sävelkorkeuksille, usein kesken sävellyksen. Sitten on mallet-soittimet, eli ne vähän isot ksylofonin näköiset, joita hakataan pallopäisillä kapuloilla, nimeltään ainakin marimba ja vibrafoni; niillä soitetaan täysin melodista musiikkia, ja niiden kieliä pitää tietääkseni jopa joskus virittää, miten, sitä en osaa selittää. Ja kaipa siellä kioskissa (=rojuarsenaali, jota raahataan lavan takaosaan konsertista toiseen) muutakin sävelkorvaa vaativaa on tarjolla, niitä on vaan niiiiiin paljon, että perussoittajalla ei ole mitään käsitystä soitinten virallisista nimistä tai teknisistä vaatimuksista. Toisaalta, täällä klassisen musiikin puolella on yksi kansainvälistä uraa tekevä lyömäsoitinsolisti, Evelyn Glennie, joka on täyskuuro. Miten se onnistuu, en ihan tiedä, mutta hän kuulemma esiintyy usein sukkasillaan tai paljain jaloin, aistii sitä kautta äänenvärähtelyjä.
Monesti tulee mieleen, että ainakin lyömäsoittajat pääsevät kaikesta muita helpommalla; lukevat Aku Ankkaa takarivissä ja soittavat sen yhden lautastenlyönnin koko sinfoniassa. Vanhalla oopperatalolla Helsingin Bulevardilla lyömäsoittajien soitinvaraston seinät olivat täynnä nakuja naiskuvia ja orkesterimontussa niillä oli telkkari, josta näki kapellimestarin, tai sitten vaikka jääkiekkoa kanavaa vaihtamalla. Kun jousisoittaja puurtaa tuoliinsa sidottuna jonkun rasittavan sinfonian parissa sormet maitohapoilla, voi iskeä kateus takarivin jengiin, joka nojailee seiniin, kuiskuttelee toisilleen ja kilauttaa jotain metalliputkea pari kertaa koko harjoituksen aikana.
Toisaalta lyömäsoittajat joutuvat kuitenkin tekemään sen kaiken, mitä muut eivät osaa ja suostu. Kuten soittavat sorsapilliä, kirjoituskonetta, repivät sanomalehtiä tai läiskyttävät vettä saaveissa. Konserttilavalla. Eikä tosiasiassa ole ollenkaan helppoa soittaa sitä yhtä lautastenläimäystä kohdalleen, kun ensin odotat paikallaan istuen 45 minuuttia ja lasket taukoja. Kapellimestari tyypillisesti lupaa harjoituksissa, että "mä näytän sulle sitte, älä oo huolissasi", johon ei tietenkään voi missään nimessä luottaa. Suuret taiteilijat tempautuvat keikan koittaessa ilmaisun pyörteeseen ja unohtavat kaikki reilun pelin säännöt. Mutta siihen ollaan totuttu, ja jokainen orkesterilainen tietää, että ite pitää taukonsa laskea. Jos johonkin voi luottaa, niin ehkä siihen kaikenkokeneeseen konserttimestariin tai jonkun muun soitinryhmän vetäjään, jolla on pomminvarma laskupää ja vähemmän tuulella käyvä sielunrakenne kuin keskivertokapellimestarilla.
Lisäksi, harvalla on mitään käsitystä lyömäsoittimien vaativuudesta. Että pitääkö sitä rummuttamistakin ihan tosissaan harjoitella? En tosiaan tiedä, mutta varsinkin koordinoitu neliraajatoiminta, jota settiä soittava rumpali harjoittaa, vaikuttaa enemmänkin opitulta kuin myötäsyntyiseltä. Parhaimmillaan niiden touhuja voi seurata kuin sirkusesitystä, osa heitteleekin kapuloita metrien korkeuteen ja saa vielä kiinni. Niin ja monimutkaisten rytmin saaminen toimimaan (svengaamaan ku hirvi sanoisi vanhempi jazz-toimittaja) vaatii sekä luontaista hyvää rytmitajua (joka puuttuu yllättävän monelta orkesterimuusikolta ja solistilta) että kovaa rutiinia.
Ja lopuksi, musiikkielämä (tai ainakin naismuusikon elämä) olisi paaaaljon tylsempää ilman lyömäsoittajia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
