Nyt menee puhtaan mainostamisen puolelle. Leipätyöni yksi varjopuolista on jatkuva autossa istuminen, joka pakottaa myös jatkuvaan radionkuunteluun rattiinnukkumisen estämiseksi. Päivänä eräänä kuulin jonkun viulu-piano-duon, jotain romanttista huttua todella hyvin soitettuna. Kanavasurffailutani aikani tismalleen sama kipale tuli toiseltakin kanavalta (niinpä, vaihtoehtoja tällaisen musiikin kuulemisiin Suomen radioaaltotaivaalla on tasan kaksi, Ylen ykkönen ja noin kuukauden ikäinen uusi kanava Rondo fm). Yleensä en innostu radiosta tulevasta viulunsoitosta, mutta jotenkin tässä oli kaikki kohdallaan: täysi meno päällä, kaunis muttei liian paksu tai imelä sointi, hienoja yksityiskohtia ja rytminkäsittelyä, ja vielä todella hienosti toimiva kokonaisuus. Kyseessä oli nuoren puoleinen viulisti Anna-Liisa Bezrodny, kahden viulistin lapsi (venäläinen Igor Bezrodny ja ymmärtääkseni virolainen Mari Tampere), pianistina Ivari Ilja ja kappaleena Efrem Zimbalistin sovittama fantasia Nikolai Rimski-Korsakovin oopperasta Kultainen kukko duon tuoreelta levyltä. Periaatteessa mielestäni täysin turhaa musiikkia, mutta noin hyvin soitettuna vastustamatonta.
Soittaminen on kumman periytyvää sorttia, silti harva opettelee sitä alkeita pidemmälle vanhempiensa johdolla. Itse pärjäsin juuri ja juuri 8-vuotiaaksi äidin sellonsoitonopissa; siihenkin mennessä äiti oli kertaalleen kaivanut diplominsa esille yrittäessään saada minut uskomaan, että edes tässä asiassa äiti todellakin tietää jotain enemmän kuin minä. Anna-Liisa sen sijaan on opiskellut hyvin pitkälle molempien vanhempiensa johdolla (isä tosin kuoli jossain vaiheessa) ilmeisen hyvällä menestyksellä, kilpailuja on voitettu jne.
Tänään kävi toisen kerran niin autoradion äärellä, että ihmettelin, miten joku voi soittaa noin nautittavalla tavalla viulua. Kyseessä oli tällä kertaa Sibeliuksen joku Humoreski ja Anna-Liisahan se jälleen. Aloin vakavissani miettiä, että pitäisikö kerran elämässään ostaa levyllinen viulumusiikkia. Tähän asti olen tyydyttänyt kieltämättä hyvin vähäisen tallennetun viulumusiikin tarpeeni vanhempien levyhyllyjen tarjonnalla ja lahjaksi saaduilla levyillä.
Josta päästäänkin musiikin markkinoinnin lieveilmiöihin. Viulisteissa kauniit nuoret naiset ovat yliedustettuina ja niiden levyjä myös pyritään myymään ulkonäöllä. Joku sosiologi voisi selvittää syyn tähän. On jotenkin omituista, että joku hiki hatussa jyystää konserttoa tuhansien harjoittelutuntien koulimana, täydellistä musiikillista ilmaisua hakien, ja sitten markkinointikoneisto luo levyn kanteen passiivis-eteerisen puolipukeisen nuken yllään jotain sellaista, joka tippuu polviin kun viulu nostetaan leuan alle. Joka tapauksessa, kuultuani soittoa, mietin minkähänlainen levynkansi tällä duolla on. Ei poikennut juuri linjasta: http://www.alba.fi/kauppa/tuotteet/4645
Tässä muutama lisäesimerkki, joiden jälkeen myös yksi suomenruotsalainen blondi ei vaikuta pekkaa pahemmalta:
http://www.alba.fi/en/shop/products/4265
http://www.alinapogostkina.de/ap_gal_en.html
http://www.lisabatiashvili.com/
http://sarahchang.com/
http://www.anne-sophie-mutter.de/me_press_09.php
En voi liittää mitään neidin soittoa tänne, sitä saa vain ostamalla levyn tai kuulemalla tuurilla radiosta, mutta korvaukseksi voitte kuunnella isipapan touhuja. Ei hassumpaa sekään. Itse asiassa isän ja tyttären soittotyyleissä on paljon samaa. Säveltäjänä puolalainen Karol Szymanowski, 1900-luvun alun myöhäisromantikko, ja pianistilegenda Arthur Rubinsteinin frendi (muuten, jos pitää elämäkerroista ja suuresta määrästä ehkä jo hiukka vanhentuneita juoruja, niin Rubinsteinin kolmiosainen elämäkerta on todella viihdyttävää luettavaa. Pitäisi löytyä kirjastosta suomennettuinakin, ensimmäisen osan nimi taitaa olla "Huima nuoruuteni"). Tosiasiassa Igor Bezrodny oli maailmanluokan viulisti, ettei jää epäselväksi. http://www.youtube.com/watch?v=jFrObZ4ZIns&feature=related
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sibelius. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sibelius. Näytä kaikki tekstit
lauantai 24. huhtikuuta 2010
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Pianomusiikki, George Clooney ja täysikuu
Muistaakseni Sibelius piti pianoa lyömäsoittimena. Aiemmin ajatus lähinnä huvitti, koska pidin pianoa soittimena muiden joukossa, ehkä yhtenä hienoimmista. Pianolle on sävelletty sellainen määrä klassisen musiikin merkkiteoksia ja muuta tasokasta kamaa, ettei niihin tutustumiseen ihmiselämä riitä, säveltäjäniminä mainittakoon vaikkapa Mozart, Brahms, Beethoven, Liszt ja Rahmaninov. Pianisteissa on myös suuri määrä mestarillisia monilahjakkuuksia, säveltäjiä, kirjailijoita, poliitikkoja, siis sitä muusikkojen tasokkaampaa päätä, joiden rinnastaminen lyömäsoittajiin on melkomoista panettelua. Ajan myötä, ehkä tutustuttuani tasavireisyyttä (pianot viritetään tasavireisiksi) paremmin soiviin musiikin muotoihin ja kuultuani riittävästi pianistien maskuliinis-atleettisia sointivyörytyksiä, olen lähentynyt Ison Jannen käsitystä. Pianon soitto on alkanut kuulostaa korvissani enemmän ja enemmän rasittavalta kolistelulta, ja yleensä vaihdan radiosta kanavaa, jos sieltä sattuu tulemaan jotain pianomusiikkia.
Noh, pitkän suolikielikuurin ja laulumusiikin kuuntelun jälkeen olen havainnut, että pianokin voi joskus kuulostaa ihan nautittavalta ja pianonsoittoa voi tulla jopa ikävä. Pari viikkoa sitten kaksi nuorta miestä kantoi 24 neliön yksiööni pystypianon ja olen ollut asiasta ylen onnellinen siitä lähtien. Piano on todella kiva vehje, kun sitä ei tarvitse virittää (itse), ei kaivaa kotelosta, ei tehdä mitään valmisteluja, kunhan vaan istuu ja ryhtyy soittopuuhiin. Ja aina saa varmasti jotain ääniä aikaiseksi. Lisäksi, kun piano nyt on se joka kodin sisustuselementti, niin sille löytyy huimat määrät kaikenlaista omalle tasolle sopivaa nuottikirjaa, joita kahlailemalla läpi voi itseään terapiamielessä viihdyttää. Naapureiden viihtyvyydestä en sitten tiedä.
Mutta, otsikkoon. Minua ei ehkä voi syyttää liian hienostuneesta mausta; ehdottomat lempileffanäyttelijäni ovat George Clooney, Brad Pitt ja Johnny Depp. Kaksi kolmesta näistä löytyy samasta leffasta, jonka loppukohtaus on jäänyt ikuisesti mieleeni, paljolti pianomusiikin takia. Veijarirötöstelyelokuva Ocean's elevenissä täydellisen onnistuneen keikan jälkeen joukko autuaita uroita katselee Las Vegasissa suihkulähdettä ja taustalla soi taivallinen musiikki, Debussyn "Clair de lune", tosin orkesteriversiona. Clair de lune (=kuunvalo tms.) on ranskalaisen Claude Debussyn (1862-1918) ehkä tunnetuin kappale, muutaman minuutin pieni tunnelmapala pianolle sävelletystä kokoelmasta "Suite bergamasque". Kovin ranskalaista, tyylilajina impressionismi tai jälkiromantiikka, miten nyt musiikkia haluaakin jakaa aikakausiin, mutta jotenkin vastustamattoman raukeaa ja kaunista. Ehkei kukaan vakavasti otettava säveltäjä tai muusikko nykyään kehtaisi tehdä mitään näin sokerista, mutta hyvä että joskus on kehdattu. Mielestäni yltiöromantiikkaa on tyylilajina aivan turhan aliarvostettua ja amerikkalaisten omimaa.
Pienen nettiseikkailun jälkeen sain taas havaita, ettei Ocean's eleven tosiaankaan ollut ainoa elokuva, jossa tämä kappale esiintyy. Olkaatten hyvät, pääsiäisviikon täysikuuta ihaillessa voitte vaikka kuunnella jotain seuraavista:
ensin ihan perus-pianoversio:
sitten Ocean's 11:
ja Twilight:
Al Pacino ja Michelle Pfeiffer elokuvassa Frankie and Johnny:
http://www.youtube.com/watch?v=kXoia1sqXfQ
ja vielä Disneyn Fantasia:
Noh, pitkän suolikielikuurin ja laulumusiikin kuuntelun jälkeen olen havainnut, että pianokin voi joskus kuulostaa ihan nautittavalta ja pianonsoittoa voi tulla jopa ikävä. Pari viikkoa sitten kaksi nuorta miestä kantoi 24 neliön yksiööni pystypianon ja olen ollut asiasta ylen onnellinen siitä lähtien. Piano on todella kiva vehje, kun sitä ei tarvitse virittää (itse), ei kaivaa kotelosta, ei tehdä mitään valmisteluja, kunhan vaan istuu ja ryhtyy soittopuuhiin. Ja aina saa varmasti jotain ääniä aikaiseksi. Lisäksi, kun piano nyt on se joka kodin sisustuselementti, niin sille löytyy huimat määrät kaikenlaista omalle tasolle sopivaa nuottikirjaa, joita kahlailemalla läpi voi itseään terapiamielessä viihdyttää. Naapureiden viihtyvyydestä en sitten tiedä.
Mutta, otsikkoon. Minua ei ehkä voi syyttää liian hienostuneesta mausta; ehdottomat lempileffanäyttelijäni ovat George Clooney, Brad Pitt ja Johnny Depp. Kaksi kolmesta näistä löytyy samasta leffasta, jonka loppukohtaus on jäänyt ikuisesti mieleeni, paljolti pianomusiikin takia. Veijarirötöstelyelokuva Ocean's elevenissä täydellisen onnistuneen keikan jälkeen joukko autuaita uroita katselee Las Vegasissa suihkulähdettä ja taustalla soi taivallinen musiikki, Debussyn "Clair de lune", tosin orkesteriversiona. Clair de lune (=kuunvalo tms.) on ranskalaisen Claude Debussyn (1862-1918) ehkä tunnetuin kappale, muutaman minuutin pieni tunnelmapala pianolle sävelletystä kokoelmasta "Suite bergamasque". Kovin ranskalaista, tyylilajina impressionismi tai jälkiromantiikka, miten nyt musiikkia haluaakin jakaa aikakausiin, mutta jotenkin vastustamattoman raukeaa ja kaunista. Ehkei kukaan vakavasti otettava säveltäjä tai muusikko nykyään kehtaisi tehdä mitään näin sokerista, mutta hyvä että joskus on kehdattu. Mielestäni yltiöromantiikkaa on tyylilajina aivan turhan aliarvostettua ja amerikkalaisten omimaa.
Pienen nettiseikkailun jälkeen sain taas havaita, ettei Ocean's eleven tosiaankaan ollut ainoa elokuva, jossa tämä kappale esiintyy. Olkaatten hyvät, pääsiäisviikon täysikuuta ihaillessa voitte vaikka kuunnella jotain seuraavista:
ensin ihan perus-pianoversio:
Al Pacino ja Michelle Pfeiffer elokuvassa Frankie and Johnny:
perjantai 22. tammikuuta 2010
Kaksoisruokolehdykkäsoittimien perhe.
Double-reeds englanniksi. Kyseessä soittimet, joiden suukappale tehdään amerikoissa rantoja valtaavasta huolestuttavana vieraslajina tunnetusta Arundo donax-nimisestä ruo'osta. Tähän ryhmään kuuluu monenlaisia pillejä, tutuimpina sinfoniaorkesteriin kuuluvat oboe ja fagotti. Yhteistä näille kaikille on suukappaleen rakenne ja jokseenkin nasaali ääni. Lisää nimiä ja kuvia löytyy linkistä, tosin aika turhia, eipä niihin helpolla törmää ja jos törmää, niin voi esittää yksinkertaista, sanoa olevansa laulaja ja kysyä.
Nyt päätin kirjoittaa pääasiassa oboesta ja sen lähisukulaisista, joiden erottaminen toisistaan ja muista mustista pilleistä (niinkuin klarinetista) voi olla aika vaikeaa. Muistan miten kyselin lapsena äidiltä uudestaan ja uudestaan, että mikä on mikäkin. Nykyihmisellä on google, joten en käy ulkonäön yksityiskohtiin, mutta merkittävin ero on joka tapauksessa siinä osassa joka tungetaan suuhun. Käytetyin soitin kaksoisruokolehdykkäisten perheessä on siis oboe, perusmalli tai wieniläinen (jota soitetaan tosin vaan Wienissä, ne on vähän muita hienompia, Wienin filharmoonikot ei ottaneet edes naisia orkesteriin aiemmin, koska ne likaiset otukset synnyttää ja jättää siksi konsertteja väliin). Oboen ääni on aina läpitunkeva, parhaimmillaan kaunis, pahimmillaan jotain yhtä siedettävää kuin juurihoito. Lisäksi oboistit soittavat usein englannintorvea (harhauttava nimi, ei mikään torvi vaan pilli), jossa on normaalioboeta vähän matalampi ääni.
Oboensoitto on vaikeaa. Samoin kuin käyrätorven. Tai ainakin nämä kaksi ryhmää pitävät soittimensa hankaluudesta eniten ääntä. Nimittäin absoluuttisesti ajatellen jousisoittimet ovat taatusti haastavampia, ainakin niille on sävelletty vaikeampaa soitettavaa eikä niiden mogia katsota sormien läpi, koska aina on jossain se joku lapsitähti-paganini, joka soittaa mitä tahansa ja paljon paremmin. Asiaan. Oboeen pitää puhaltaa hyvin vähän ilmaa todella kovalla paineella, ja arvellaan, että se paine jotenkin syö aivosoluja, nostaa verenpainetta ja kiristää vannetta päässä. Osittain tästä syystä oboensoittoa ei voi harjoitella kovin montaa tuntia päivässä, ainakaan ilman jonkilaisia terveydellisiä vaurioita. Verenpainetautisilta ja raskaanaolevilta oboensoitto saatetaan kieltää kokonaan. Oboessa on joitain perustavaalaatua olevia virityksellisiä ongelmia, joita en osaa selittää, ja suurin osa alan harjoittamiseen kulutetusta ajasta menee joka tapauksessa askarteluun. Ihan todelliseen, koska oboistit eivät osta valmiina näitä kaksoisruokolehdykkäsuukappaleitaan eli röörejä vaan tekevät ne itse. Siis tilailevat ympäri maailman 20 cm pitkiä ruo'on kappaleita ja veistävät niistä itse röörinsä, jotka kestävät ammattikäytössä alle viikon, luulisin. Röörissä on kaksi jonkun millin kymmenesosan paksuiseksi veistettyä ruokoa (oikeasti yksi kaksinkerroin taitettu ja sitten irti toisistaan leikattu) sidottu vastakkain niin, että niiden väliin jää parin millin aukko, johon puhalletaan. Se aukko menee helposti kiinni, ruoko on helppo veistää väärän paksuiseksi jne. Röörejä täytyy pitää kosteina, jotta niillä voisi soittaa, eli normaalisti oboistilla on joku pieni vesipurkki (vanhanaikaisen filmirullan muovikotelo) nuottitelineellä, jossa likoaa yksi tai kaksi rööriä. Vesi vaihdetaan jos muistetaan ja röörejä imeskellään ennenkuin niillä ryhdytään soittamaan. Nam. Ja aina voi syyttää ongelmia röörien kanssa jos ei soitto kulje.
Edelliseen liittyen lisäyksenä pieni anekdootti (nimiä mainitsematta) eräästä oboistin lapsesta, joka joutui viemään äidilleen töihin kotiin unohtuneet röörit taksilla. Ja koska aika oli kortilla, röörit kuljetettiin suussa...
Niinkuin kaikilla työpaikoilla, pitää sinfoniaorkesterissakin olla friikkejä, ja yleensä ne löytyvät oboensoittajista. Avanti-orkesterin Suvisoiton esitteessä joskus kauan sitten oli seuraava henkilökuvaus (nimiä mainitsematta edelleen): "Suomen oboensoiton Matti Nykänen. Ei yhtä lahjakas mutta yhtä hankala." Toisaalta, vaikka oboella ei välttämättä ole kovin vaikeaa soitettavaa, on se aina sellaista, minkä kaikki kuulevat, ei sovi mogailla. Oboe antaa myös koko orkesterille viritysäänen harjoitusten alussa, oboen ääni kun kuuluu hyvin kaiken hälyn läpi, joten oboistin myöhästymisen harjoituksista huomaavat armotta kaikki, ja jos viritysääni ei ole kohdallaan, saa ainakin kaikkien muiden puhaltajien vihat niskaansa. Että ehkä niillä on paineita. Kaikesta huolimatta, oboensoitto on monesti itkettävän kaunista ja olen itse päätynyt läheisiin väleihin usean oboistin kanssa, mistä se kertoo, jätän spekuleeraamatta.
Meinaa mennä jaaritteluksi, niin lopuksi esimerkki melkein oboensoitosta, eli englannitorvesta. Kyseessä Sibeliuksen Lemminkäis-sarjasta Tuonelan joutsen, joka on kyllä aika hieno sävellys. Suomalaiset orkesterit soittavat sitä usein ulkomaankiertueillaan encorena. Niin muuten vielä, Prokofjev käytti oboeta musiikkisatu Pekassa ja sudessa kuvaamaan ankkaa, ja englannintorven alaosassa on hanhenmunan kokoinen ja muotoinen pullistuma, joten näiden soittimien yhteys vesilintuihin on ilmeinen. Seuraavassa kyhmyjoutsen ja englantilainen orkesteri, mutta asia tulee varmaankin selväksi, eikä itse soitossa ole valittamista. Aukeaa linkistä.
http://www.youtube.com/watch?v=MbiNqfZuEgY
Nyt päätin kirjoittaa pääasiassa oboesta ja sen lähisukulaisista, joiden erottaminen toisistaan ja muista mustista pilleistä (niinkuin klarinetista) voi olla aika vaikeaa. Muistan miten kyselin lapsena äidiltä uudestaan ja uudestaan, että mikä on mikäkin. Nykyihmisellä on google, joten en käy ulkonäön yksityiskohtiin, mutta merkittävin ero on joka tapauksessa siinä osassa joka tungetaan suuhun. Käytetyin soitin kaksoisruokolehdykkäisten perheessä on siis oboe, perusmalli tai wieniläinen (jota soitetaan tosin vaan Wienissä, ne on vähän muita hienompia, Wienin filharmoonikot ei ottaneet edes naisia orkesteriin aiemmin, koska ne likaiset otukset synnyttää ja jättää siksi konsertteja väliin). Oboen ääni on aina läpitunkeva, parhaimmillaan kaunis, pahimmillaan jotain yhtä siedettävää kuin juurihoito. Lisäksi oboistit soittavat usein englannintorvea (harhauttava nimi, ei mikään torvi vaan pilli), jossa on normaalioboeta vähän matalampi ääni.
Oboensoitto on vaikeaa. Samoin kuin käyrätorven. Tai ainakin nämä kaksi ryhmää pitävät soittimensa hankaluudesta eniten ääntä. Nimittäin absoluuttisesti ajatellen jousisoittimet ovat taatusti haastavampia, ainakin niille on sävelletty vaikeampaa soitettavaa eikä niiden mogia katsota sormien läpi, koska aina on jossain se joku lapsitähti-paganini, joka soittaa mitä tahansa ja paljon paremmin. Asiaan. Oboeen pitää puhaltaa hyvin vähän ilmaa todella kovalla paineella, ja arvellaan, että se paine jotenkin syö aivosoluja, nostaa verenpainetta ja kiristää vannetta päässä. Osittain tästä syystä oboensoittoa ei voi harjoitella kovin montaa tuntia päivässä, ainakaan ilman jonkilaisia terveydellisiä vaurioita. Verenpainetautisilta ja raskaanaolevilta oboensoitto saatetaan kieltää kokonaan. Oboessa on joitain perustavaalaatua olevia virityksellisiä ongelmia, joita en osaa selittää, ja suurin osa alan harjoittamiseen kulutetusta ajasta menee joka tapauksessa askarteluun. Ihan todelliseen, koska oboistit eivät osta valmiina näitä kaksoisruokolehdykkäsuukappaleitaan eli röörejä vaan tekevät ne itse. Siis tilailevat ympäri maailman 20 cm pitkiä ruo'on kappaleita ja veistävät niistä itse röörinsä, jotka kestävät ammattikäytössä alle viikon, luulisin. Röörissä on kaksi jonkun millin kymmenesosan paksuiseksi veistettyä ruokoa (oikeasti yksi kaksinkerroin taitettu ja sitten irti toisistaan leikattu) sidottu vastakkain niin, että niiden väliin jää parin millin aukko, johon puhalletaan. Se aukko menee helposti kiinni, ruoko on helppo veistää väärän paksuiseksi jne. Röörejä täytyy pitää kosteina, jotta niillä voisi soittaa, eli normaalisti oboistilla on joku pieni vesipurkki (vanhanaikaisen filmirullan muovikotelo) nuottitelineellä, jossa likoaa yksi tai kaksi rööriä. Vesi vaihdetaan jos muistetaan ja röörejä imeskellään ennenkuin niillä ryhdytään soittamaan. Nam. Ja aina voi syyttää ongelmia röörien kanssa jos ei soitto kulje.
Edelliseen liittyen lisäyksenä pieni anekdootti (nimiä mainitsematta) eräästä oboistin lapsesta, joka joutui viemään äidilleen töihin kotiin unohtuneet röörit taksilla. Ja koska aika oli kortilla, röörit kuljetettiin suussa...
Niinkuin kaikilla työpaikoilla, pitää sinfoniaorkesterissakin olla friikkejä, ja yleensä ne löytyvät oboensoittajista. Avanti-orkesterin Suvisoiton esitteessä joskus kauan sitten oli seuraava henkilökuvaus (nimiä mainitsematta edelleen): "Suomen oboensoiton Matti Nykänen. Ei yhtä lahjakas mutta yhtä hankala." Toisaalta, vaikka oboella ei välttämättä ole kovin vaikeaa soitettavaa, on se aina sellaista, minkä kaikki kuulevat, ei sovi mogailla. Oboe antaa myös koko orkesterille viritysäänen harjoitusten alussa, oboen ääni kun kuuluu hyvin kaiken hälyn läpi, joten oboistin myöhästymisen harjoituksista huomaavat armotta kaikki, ja jos viritysääni ei ole kohdallaan, saa ainakin kaikkien muiden puhaltajien vihat niskaansa. Että ehkä niillä on paineita. Kaikesta huolimatta, oboensoitto on monesti itkettävän kaunista ja olen itse päätynyt läheisiin väleihin usean oboistin kanssa, mistä se kertoo, jätän spekuleeraamatta.
Meinaa mennä jaaritteluksi, niin lopuksi esimerkki melkein oboensoitosta, eli englannitorvesta. Kyseessä Sibeliuksen Lemminkäis-sarjasta Tuonelan joutsen, joka on kyllä aika hieno sävellys. Suomalaiset orkesterit soittavat sitä usein ulkomaankiertueillaan encorena. Niin muuten vielä, Prokofjev käytti oboeta musiikkisatu Pekassa ja sudessa kuvaamaan ankkaa, ja englannintorven alaosassa on hanhenmunan kokoinen ja muotoinen pullistuma, joten näiden soittimien yhteys vesilintuihin on ilmeinen. Seuraavassa kyhmyjoutsen ja englantilainen orkesteri, mutta asia tulee varmaankin selväksi, eikä itse soitossa ole valittamista. Aukeaa linkistä.
http://www.youtube.com/watch?v=MbiNqfZuEgY
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
