Kitaran- ja luutunsoittajat

Tämän kesän keikkojen myötä tuntuu sopivalta kirjoittaa kitaristeista ja luutisteista, näpelöinnin mestareista. On taas kuultu ja nähty sellaista soittoa, ettei metsämiehen ja jousisoittajan hoksottimilla tajua ei sitten mitään miten se kaikki tehdään. Noilla soittimilla tuntuu voivan soittaa uskomattoman monimutkaisia, moniäänisiä ja nopeita asioita kovin vaivattoman kuuloisesti. Sen verran kitaristeja ja luutisteja tunnen, että vaivattomuuten en sentään usko, luullakseni näistä löytyy pianistien jälkeen musiikkimaailman kovimmat treenaajat. Kovat harjoittelumäärät kertovat joko kehittyneestä itsekurista tai muiden mielihalujen puutteesta, en lähde tähän pohdintaan pidemmälle.

Usein hämmästyttävien teknisten taitojen lisäksi kitaristit ja luutistit ovat huomattavasti keskimääräistä älykkäämpiä, sivistyneitä ja kaikkea sitä mitä komppiryhmä ei (näihin lasketaan myös matalat jouset ja vaskipuhaltimet). Tästä joukosta löytyvät todennäköisimmin ne sivuhomminaan inversio-ongelmista väitelleet ja kahdeksaa kieltä sujuvasti puhuvat friikit, joiden pöydässä käydään keskustelua klassisesta kirjallisuudesta ja filosofiasta (viimeksi osui silmään Platonin Valtio kitaristin yöpöydällä) ja pelataan shakkia kun muu soittajisto keskittyy humaltumiseen, ajankohtaisiin urheilu-uutisiin ja vastakkaiseen sukupuoleen. Koska näppäily on näppärän ihmisen hommaa, voi monilahjakas kitaristi/luutisti aikansa kuluksi ryhtyä rakentamaan soittimia tai sitomaan perhoja, ja menestyä näissäkin mainiosti. Kaiken tämän lisäksi en muista yhtään pahaluontoista kitaristia tai luutistia, on kivaa olla hyvä, luulen ma.

Jos kitaristien bongailu ihmismassasta kiinnostaa näiden mainospuheiden jälkeen, niin heillä on monesti tapanaan kasvattaa pitkä tukka (jos se sattuu ylipäänsä kasvamaan) ja pitää oikeassa kädessä pitkiä kynsiä. Luutun näppäily tapahtuu enimmässä osassa tapauksia sormien lihalla, jolloin kynnet ovat haitaksi, joten net jotka soittavat sekä luuttua että kitaraa, ovat jatkuvassa kynsien leikkuu- ja kasvatusierteessä tai kehittävät jonkun välimuototekniikan (tarkemmat vinkit täältä). Sähkökitaraa soitetaan enimmäkseen plektralla, joten yllä olevat tuntomerkit sopivat lähinnä akustisiin soittajiin.

Yksinkertaiselle ihmiselle kitara- ja luuttumusiikki voi käydä hermoon, liikaa ääniä ja tapahtumia. Näppäillen tuotetulla musiikilla ongelmana on se, että kun äänen aloitat, niin se ei kauaa soi, ja teit mitä tahansa, niin tyhjyyttä täytyy täyttää nopeasti seuraavilla äänillä. Laulussa, puhaltimissa ja jousisoittimissa keskitytään paljon äänen väriin, sointiin ja muotoiluun, siis laatuun, näppäilijät voinevat siis kuluttaa energiaansa enemmän äänien määrään (tuhmasti sanottuna). Silti, viime vuonna seurailin barokkikitaran mestarikurssia, jossa muuan nälkiintynyt kuusikymppinen jenkki (Hopkinson Smith) kertoi, miten harjoitellaan vaikkapa kokonainen kahden viikon kurssi yhden äänen näppäilyä, ja aloin uskoa, että soinnillakin on jotain tekoa tämän lajin kanssa. Mies kertoi myös, miten kivaa on harjoitella pienissä pätkissä koko päivä: 30 minuuttia yhden äänen näppäilyä, pyykkien viikkausta, 30 min. toisen äänen näppäilyä, kukkien kastelua, 30 min. kolmannen äänen näppäilyä, pieni pyöräretki.... veikkaan että kyseessä on yksineläjä. Yleisölle tällainen paneutuminen ja yksityiskohtien hiominen voi kuitenkin tuottaa pitkäkestoista ja monia aivojen osia stimuloivaa nautintoa.


Tässä näyte Hopkinson Smithin Bachia: http://www.youtube.com/watch?v=0KXDmyUG-pw&amp

ja vähän vanhempaa luuttumusiikkia Italiasta: http://youtu.be/ipc-mPYiLgg


Kitara ja luuttu ovat soittimia siltä ajalta, jolloin nuottikirjoitus ei ollut vielä vakiintunutta. Niinpä suuri osa näille soittimille kirjoitetusta musiikista on tabulatuureina. Niitä on joka aikakaudelle ja alueelle omansa, mutta kaikissa on on ideana joko kirjaimilla tai numeroilla kertoa kieliä esittävällä viivastolla (viivojen määrä on sama kuin soittimen kielien) monennelleko nauhalle (=fret, jos kitaran ja luutun anatomia on tuntematon) sormensa tällätä. Rytmit on sitten merkitty vaihtelevin tavoin äänenkorkeusista erillään tuon viivaston yläpuolelle, tosin joskus rytmejä ei ole merkitty laisinkaan. Tabulatuurit voivat näyttää todella sekavilta, mutta niiden lukeminen on lopulta huomattavasti helpompaa kuin varsinaisen nuottikirjoituksen. Tabulatuurit ovat suoraa kuvakoodia, joissa merkille on aina sama selitys, kun taas nuoteissa voi avain vaihtua, saman äänen voi soittaa monelta eri kieleltä jne. Tästäkin syystä moni erinomainenkaan kitaristi tai luutisti ei osaa lukea nuotteja.

Koskapa näppäilysoitanta on ollut hyvin suosittua läpi vuosisatojen (teinit on ennenkin huomanneet soittotaidon vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen), on kitaroista ja luutuista lukemattomia variaatioita ja esiasteita (vihuela, teorbi, barokkikitara, ukulele...), enkä osaa niistä enempää kertoa. Itsekin aina kysyn, että mikähän peli nyt on kyseessä, koska ulospäin melko samannäköiset soittimet voivat joistain virityksellisistä syistä olla eri nimisiä. Suuri osa kitaramusiikista ja kitaristeista tulee joka tapauksessa edelleen latinomaailmasta, joissa kitaralla ja sen sukulaisilla on tärkeä rooli kansan- ja populaarimusiikissa. Luutunsoitto tänä päivänä on sitä vastoin enemmän vanhasta musiikista kiinnostuneiden kummajaisten heiniä, ellei sitten joku kaikkeen kykenevä kitaristi ole sitäkin joutessaan ja ohimennen opetellut.

Luutunsoitosta ja sen historiasta voisi jatkaa pitkään, mutta tässä on jo nyt liikaa tekstiä ja liian vähän musiikkia. Siispä, otteita luuttuohjelmistosta barokin ajalta:

Kapsberger: Canario http://www.youtube.com/watch?v=Fsuo1hz5YYI&feature=related

Kapsberger: Toccata arpeggiata http://www.youtube.com/watch?v=5ppiWEdors4

de Visée: Suite d'Amila http://www.youtube.com/watch?v=ruRutHXDK9I
 


Sitten pari hittiä barokkikitaralla: 

Sanz: Canario http://www.youtube.com/watch?v=79xtPKLyo_A

Sanz: Folías http://www.youtube.com/watch?v=ZOcZtQ71nTI


Ehkä tunnetuin uuden ajan konserttimusiikin kitarateos:

Rodrigo: Concerto d'Aranjuez http://www.youtube.com/watch?v=CY29JlyAH7c



Esimerkki mykistävästä flamenco-kitarismista:

Vicente Amigo http://www.youtube.com/watch?v=Dsq0O7iHt0I



Ja, herttainen valssi 1800-luvun lopulta:

Tarrega: Gran Vals http://www.youtube.com/watch?v=tpeWHtlIsB4

Häämusiikkista ja lieveilmiöistä

On vettä virrannut Aurajoessa sitten viime kirjoitusten. Usean hiljaisen häävuoden jälkeen uskaltaa kirjoittaa siitä miten mahdotonta on häissä musiikin esittäminen. Kaikista mahdollisista perhejuhlista häät ovat mielestäni ehdottomasti hankalimmat muusikolle, hautajaiset ehkä helpoimmat ja kaikki muut kissan ja ihmislapsen ristiäiset sitten siinä välillä. Hautajaisten suuri etu on se, että itse juhlakalu ei yleensä puutu järjestelyihin, pääosa järjestelyistä on ammattilaisten käsissä ja muilla asianosaisilla on harvoin mitään yksityiskohtaisia toiveita minkään suhteen. Että kun jotain nättiä soitat ja mitä maksaa, niin niillä mennään. Hautajaisissa voi olla hankaluutena se, että itse alkaa nyyhkiä myötätunnosta saattoväkeä kohtaan, mutta siitä selviää miettimällä nuoruusiän noloja tilanteita ja varaamalla nenäliinoja esiintymiskoltun taskuihin.

Sen sijaan häissä voi olla joskus täysin mahdotonta täyttää järjestelijöiden toiveita. Päävastuu organisaatiosta on köyhässä Suomessa edelleen useimmiten itse hääparilla, eli täydellisillä amatööreillä. Häissä kaiken pitää olla ainutlaatuista ja kuvastaa hääparin lemmensuhteen kohokohtia, niin musiikiksikaan ei kelpaa mikään muusikon ehdottama, toimiva ja valmiiksi harjoiteltu. Järjestelen tässä pitkän sekasorron jälkeen nuottikasojani ja eri vuosien kerrostumista putkahtelee esiin jos jonkilaisia käsinkirjoitettuja sovituksia häämusiikkia: valsseja, elokuvamusiikkia, suomalaista luontoromantiikkaa, morsianten kummisetien säveltämiä mestariteoksia. Hääparin mielestä on usein myös ihanaa, jos heidän ystäväpiiristään kaikki soittotaitoiset yhdistävät voimansa jossain ohjelmanumerossa, riippumatta siitä onko näillä soittotaitoisilla mitään yhdistävää tekijää (hääparia lukuunottamatta). Voi olla vaikeaa selvittää, ettei gamballe, haitarille, didgeridoolle ja sähköpianolle löydy valmista soitettavaa, kuka jengistä suostuu ja kykenee sovittajaksi, miten järjestät harjoituksen näiden kesken sun muita käytännön yksityiskohtia.
 
Koska hääjuhlat ovat usein ainakin osittain ulkoilmassa, toivotaan ulkona soittamista usein. Tähän voi hövelinä suostua, säävarauksella, mutta akustisilla soittimilla (torvisoittokunnat erikseen) tässä ei tietenkään ole järjen hiventä, kun kuuluvuus on muutaman metrin, nuotit lentelee tuulessa (toki on pyykkipojat keksitty), viritys kärsii kosteudesta ja lämpötilan vaihdoksista ja hyttyset syö poloista soittajaa. Amerikkalaisissa elokuvissa näkee ulkoilmahäitä, joissa jousikvartetti soittaa Mozartia täydellisillä soundeilla valkoisissa smokeissa auringonlasku valtamerellä taustalla, ja papin puhe ja kaikki intiimisti kuiskatut sanat hääpärin kesken kuuluvat niin että takarivissäkin pyyhitään silmäkulmia liikutuksesta. Suomalaiselle morsiamelle voi olla vaikea selittää, että sama illuusio ei toteudu Saimaan saaressa, että ihan kaikki ääni on tehty jälkikäteen studiossa, ameriikassakin on lokkeja ja että ilman yhtään heijastavaa pintaa ei mikään ääni kanna kauas, varsinkaan tuulessa ja tihkusateessa.
 
Erityisen hankalaa häiden kohdalla on rahasta sopiminen. Viime tingassa voidaan toivoa, että jos sittenkin soittaisitte sovitun puolen tunnin sijaan koko illan samaan hintaan, tai että tehdään kvartetista trio kulujen pienentämiseksi (ohjelmistohan pysyy samana eikös juu?). Hääparin on vaikea ymmärtää, että ventovieras ei vapaaehtoisesti käytä koko lauantaipäiväänsä juuri heidän ainutlaatuisessa hääjuhlassaan ja että ruoalla ei voi korvata rahan vähyyttä. "Mutta saattehan te sitten siellä ruokaa..." aina niin vieraanvaraisessa Länsi-Suomessa kun ei voi luottaa, että juhliin tullut esiintyjä saa edes vesilasillista, ellei asiasta ole erikseen sovittu. Monesti hämmästyttää, miten pienistä summista jaksetaan vääntää musiikkiasiassa, kun näkee hulppean juhlatilan, satapäisen juhlaväen ja pitopalvelun annin. Puolituttujen kanssa rahasta sopiminen voi olla kuitenkin vielä hankalampaa, koska kieroimmat meistä ajattelevat tässäkin voivansa hyödyntää suhteitaan ja tarjoavat palkkioksi sellaista summaa, joka ei kata edes bussilippua juhlapaikalle. Ei pidä ymmärtää väärin: oman suvun ja ystävien juhlissa on miltei velvollisuus soittaa, ja sen tekee yleensä mielellään, jos ei lemmestä juhlakaluja kohtaan niin muista syistä (voi välttyä lahjan ostolta). Toisaalta, ystävien juhlissa soittamisen ikävä puoli on se, että jatkoille joutuu lähtemään soittimen kanssa tai muuten säätämään roudauksen kanssa niin, että voipi mennä koko jatkot ohi siltä illalta.
 
Häitä sanotaan myös erinomaisiksi parinhankintatilaisuuksiksi, mutta silloin kun juhlaväki toimittaa sosiaalista soidinta tanssilavalla, on soittaja tiukasti töissä, ja saa katsella aitiopaikalta, kun parhaat sinkut löytävät toisensa. Josta päästäänkin häissä soittamisen ehkä raastavimpaan puoleen: kaunis musiikki on tärkeä osa juhlaa, tekee tilanteesta parhaimmillaan entistä merkityksellisemmän paikalla olijoille, liikuttaa ja juhlistaa. Esityksen jälkeen muusikko saa kuulla monelta suunnalta, miten koskettavaa musiikki oli. Siihen ei parane sanoa muuta kuin kiitos, vaikka oma tunnelma olisi mikä, sormet kohmeessa, ääni käheä, viritys pielessä ja biisit itselle vastenmielisiä. Vain pahimmin leipääntynyt raakki voi olla täysin viileä minkään esityksen jälkeen ja häissä kaikenlaista tunnetta on tarjolla riittämiin jo ilmankin sitä, että harjoittaa itsensäpaljastelua esiintymisen muodossa. Että onko sen palkkion arvoista jyrsiä valmiiksi epävakaata sieluaan entistä pahemmille lommoille? Ilmeisesti kyllä, kun ei tule mieleen kieltätyä, show must go on, kerran sirkuseläin aina sirkuseläin jne.
 
Synkkää, siispä loppuun ehdotus riuskaa aloitusmusiikkia. Voi tuottaa hiukka ongelmia palkata riittävä määrä soittajia tämän toteutukseen, mutta jos kerrankin ei laskettaisi, onhan sentään häät!

http://www.youtube.com/watch?v=Vf4Ub-V7Aig

Madama Butterfly

Lausutaan Batterflai. Kuuntelin pari päivää sitten radiosta (Ylen ykköseltä, eihän tällainen niuho muihin kanaviin pysty) musiikkijournalisti Minna Lindgrenin humoristista tarinaa Giacomo Puccinin kenties tunnetuimmasta oopperasta "Madama Butterfly". Minna näki paljon huvittavaa tässä japanilaista, amerikkalaista ja italialaista kulttuuria yhdistävässä mestariteoksessa mutta itse en pysty kuin nyyhkimään ja tyrskimään tätä kuullessani. Aivan sietämätöntä kidutusta, tragediaa, jossa ensi hetkestä tietää, että koko juttu päättyy hirvittävään katastrofiin, pettymykseen ja murheeseen. Lyhyesti kyseessä on aika yksinkertainen ja ennalta arvattava tarina, jossa mies pettää ja jättää, tyttö saa lapsen, ja toivon menetettyään tappaa itsensä. Pääosassa on japanilainen 15-vuotias Cio-Cio San, sittemin Mrs Benjamin Franklin Pinkerton eli Madama Butterly, joka ottaa amerikkalaisen laivastoupseerin liehittelyt todesta ja antautuu miehelle täysin, tuhoisin seurauksin. Oopperan muut hahmot varoittelevat molempia asianosaisia suhteen seurauksista, tunnelma on alusta lähtien painostava ja siksi ehkä kaikki tässä oopperassa onkin niin järjettömän kaunista ja haurasta. Tässä ehkä kuuluisin aaria "Un bel di vedremo" (=yhtenä kauniina päivänä) erinomaisen, fiksun(!) ja sympaattisen(!) jenkkisopraanon Reneé Flemingin laulamana:
http://www.youtube.com/watch?v=7Z3-yBlDckY

Oopperan syntyaikana japanilainen kulttuuri oli Euroopassa äärimmäisen trendikästä ja kiihottavaa, eikä Amerikan Yhdysvallatkaan ollut täällä niin tuttu kuin se nyt on. Italiaksi laulettu amerikkalaistunnelma on kieltämättä koomista, kuten tässä B. F. (=Bloody Fool, ihan säveltäjänkin mielestä, kertoi Minna Lindgren) Pinkertonin omahyväisessä aariassa; korvaan pistää Ameriikan nykyinen (muttei vielä oopperan tekoaikainen) kansallislaulu ja sanat "jenki vagabondoooo".

Pidin Madama Butterlyta hiukan tylsänä, kun sain joskus teininä sen levyllä Maria Callas pääosassa. Diivojen diiva Callas on täydellinen päärooliin, mutta musiikki on jollain lailla hahmotonta ja vellovaa noin ensialkuun. Joskus vielä nuorempana näin telkkariversion Mirella Frenin ja Placido Domingon tähdittämästä oopperasta, mutta silloin jäi mieleen lähinnä upeat laulajat ja loppukohtaus, jonka verisyys sävähdytti (älkää kysykö miksi, pidin mm. 5-luokkalaisena hyvin perusteellisen esitelmän Mustasta surmasta). Tässä kiinnostuneille pari palaa:

Lemmiskelyn alkua,: http://www.youtube.com/watch?v=TyfxljCVsJU
päästään asiaan: http://www.youtube.com/watch?v=htaixsdRXl0

Muutaman kuuntelukerran jälkeen melodiat ovat tuttuja ja musiikin teho kasvaa, mutta levyltä kuultuna ei tarinaan niin kiinnitä huomiota. Siksi jouduin aivan yllättäen kamalaan epätoivoon, kun pari vuotta sitten näin oopperan elokuvateatterissa New Yorkin Metropolitanin versiona. Tätä esitystä katsellessa tuli mieleen, että rahalla saa ja autolla pääsee, varsinkin Ameriikassa. Kun laitetaan tarpeeksi pätäkkää pöytään niin on varaa mistä valita ja aina välillä syntyy jotain unohtumatonta. Ohjaajana tässä esityksessä on elokuvamies Anthony Minghella (Englantilainen potilas, Lahjakas herra Ripley), joka vielä lisäväristyksenä on keksinyt hankkia omituisia nukketeatterityyppejä käyttelemään Butterflyn poikaa esittävää hämmentävän ilmeikästä nukkea. Että osaa se kuminukkekin itkettää. Butterflyta esittää tuhti aikuinen amerikkalaisnainen, joka onnistuu olemaan silti järkyttävän koskettava (tai sitten rouvan laulutaito vaan peittää alleen kaiken vähäpätöisemmän). Oopperassa joutuu aina tekemään kompromisseja näytelmällisen lava-uskottavuuden ja laulutaiteen välillä; tässä mielessä Butterlyn rooli on todella hankala, nimittäin siinä on laulettavaa koko illaksi, ja rooliin tarvitaan suurta, laaja-alaista ja kestävää ääntä, eikä kukaan hentoa teiniä edes etäisesti muistuttava yleensä ole siunattu näillä avuilla. Toisaalta, en pidä mitenkään huonona, että tällaista roolia esittää joku vähän verevämpi hahmo. Päähenkilön nuoruudella lisätään tarinaan dramatiikkaa ja ehdottomuutta, mutta muuten aihe on mielestäni iätön (lemmensuru tuskin helpottaa iän myötä) ja kestää monenlaisia tulkintoja, niinkuin mestariteokset yleensäkin.

Suomen kansallisoopperassa olisi ollut mahdollisuus nähdä tämä ooppera joulun alla, mutta jäi sekin näkemättä, ei paljon kulttuuri kiinnosta. Mutta ehkä sinne voisi mennä seuraavaksi katsomaan Parsifalia, Wagnerin oopperaa, joka kestää hiukka yli 5 tuntia, musiikki on koko ajan joko hidasta tai erittäin hidasta ja aihepiiri ylevän myyttinen ilman mitään kosketuspintaa normaaliin elämään. Päähenkilöiden nimetkin ovat kuin suoraan keskimaahan sijoittuvista tietokonepeleistä: Parsifal, Kundry, Gurnemanz, Klingsor ja Amfortas.
Tässä näyte Wagnerin rennosta otteesta, oopperan alun alkua (koko pätkän kesto olisi 15 minuuttia): http://www.youtube.com/watch?v=7kWlTCx6m_k

Toisaalta, vähän niinkuin Indiana Jonesissa ja Da Vinci-koodissa, tässäkin metsästetään Graalin maljaa, että sinänsä ihan tuttua kauraa. Sattuvasti esitysajankohdaksi on valittu pääsiäistä edeltävä aika, piinaviikot. Tunnelmaa voi kohottaa vaikka paastoamalla muutaman päivän ennen esitystä. Sanomattakin lienee selvää, että olen tällaisen musiikin suuri fanittaja ja kaikki halukaat vihitään täällä virtuaalimaailmassa tai luonnossa kyseisen teoksen syvimpiin yksityiskohtiin ennen visiittiä Töölönlahdelle niin, että oopperanautinnosta tulee mahdollisimman täydellinen. Tässä vielä Disney-versio aiheesta. Anyone?

Ihmelapsista

Muusikkojen facebook-tilityksissä törmää ajoittain aiheeseen ihmelapset. Joku viikko sitten ihmetystä aiheutti kaksi pientä aasialaista viulistityttöä, jotka soittavat käsittämättömän vaikeita asioita pienillä kitisevillä viuluillaan:
http://www.youtube.com/watch?v=P-KooKsHnqI


http://www.youtube.com/watch?v=i05t0nKnwVg

En mielelläni ajattele miten nämä kyseiset lapset on saatu oppimaan tämä kaikki, mutta samalla tästä muistaa, mistä musiikillisessa lahjakkuudessa on kyse: matkimisen lahjasta. Sellaisen matkimisen, jossa kuultu ja nähty pystytään kopioimaan omaan tekemiseen, ilman että itse tarvitsisi ymmärtää miten se tapahtuu (ks. seuraava pätkä kohdalta 0'50''). http://www.youtube.com/watch?v=vUx4t4W4eVY
Tähän umpisyvälliseen päätelmään olen päässyt tarkkailtuani sisältäpäin musiikkielämää ja muusikkoja viimeiset 36 vuotta. Onhan muuten täysin mahdotonta selittää, miksi muilta lahjoiltaan keskinkertaiset ja taiteen syvällisestä puolesta vähät välittävät putkimiestyypit (tai metsämies-) saavat soitollaan jäisimmätkin sydänjuuret värisemään. Samalla lailla keskivertospanielin tasolla oleva 5-vuotias ihmislapsi voi vaistomaisesti saada musiikin kuulostamaan musiikilta, vaikkei siitä yhtään mitään ymmärräkään.

Musiikillisen ihmelapsen päätehtävä on soittaa mahdollisen vaikeita asioita mahdollisimman oikein, mutta siinä sivussa moni näistä rassukoista onnistuu saamaan aikaiseksi hälyä, joka erehdyttävästi muistuttaa jonkun täysiverisen ja täysi-ikäisen taiteilijan musisointia. Ehkä tästä voisi vielä tehdä sen päätelmän, että musiikki todellakin on suorassa yhteydessä joihinkin ihmisolennon alkeellisiin ja syviin tunteita käsitteleviin kerrostumiin, joiden toimintaan ei turhia sivistyksen kerrostumia kaivata.

Sinänsä, näissä lapsitähdissä on kyse myös vanhemmista  ja heidän kunnianhimostaan. Sisäpiirin tietona (jota kukaan ei mitenkään pysty arvaamaan) kerrotaan, että lähes jokaisen lapsitähden ikä ilmoitetaan vähemmän tai enemmän alakanttiin. Kovin harvasta lapsitähdestä tulee aikuisena menestyvä solisti tai edes ammattimuusikko. Viimeistään teini-iässä joko lapsen oma tahto ryhtyy panemaan kapuloita rattaisiin vanhempien toiveille tai sitten lupaava lahjakkuus jää vain lupaavaksi. Aikuselta muusikolta kun lopulta toivotaan jotain sirkustemppuja syvällisempää taiteellista annettavaa. Poikkeuksiakin on, ystävämme Wikipedia listaa lapsitähtiä, joista osa sittemmin vakiinnuttanut asemansa klassisen musiikin eliitissä. Listalla keikkuu yhtenä nuorimmista myös Wolfgang Amadeus Mozart.

Muissa musiikinlajeissa ei juuri puhuta lapsitähdistä vaikka, olihan meillä Jackson 5 ja Hansonin poijat sun muita varhaisteinejä. Ehkä noin yleisesti kaikenlainen pop- ja jazzmusiikki pelaa enempi esittäjän henkilökohtaisella karismalla ja ulkomusiikillisilla avuilla ja on siksi myös enempi täysikasvuisten esittäjien heiniä. Klassisessa musiikissa sen sijaan pärjäilee jurompikin hahmo kun vaan hengen palo kiiluu silmissä ja nakit juoksee. Itse asiassa tällä puolella se suurempi taitelija on yleensä säveltäjä, ei esittäjä, kun taas ainakin vähän perinteisemmällä pop- ja jazzpuolella on toivottavaa että nämä kaksi tekijää yhdistyvät samassa henkilössä tai bändissä. Klassisella puolella myös löytyy läjäpäin teknistä taituruutta vaativaa huttua pienten sormien soitettavaksi ja tätien taivasteltavaksi, eikä pidä unohtaa klassisen musiikin elitististä leimaa, jolla kuvitellaan vieläkin olevan suora yhteys huimiin tuloihin ja sosiaalisen statuksen nousuun.

Lopuksi jotain sittenkin vastustamatonta;  poju, jonka elekieli iskee ehkä parhaiten niihin, jotka ovat katselleet orkesterin puolelta monenmoista viuhtojaa, mutta luulen tämän viihdyttävän muitakin. Uskomatonta, miten aitoja maneereja voi hankkia jo 3-vuotiaana, ja tällaiseen tuskin voi ketään pakottaa. Hämmentävää.
http://www.youtube.com/watch?v=0REJ-lCGiKU

Pohádka

Kesän lähes epätodelliset helteiset luontoelämykset, Ruotsin kuninkaalliset häät ja keskittyminen olennaiseen eli työnteon välttelyyn ja sen mukanaan tuomiin iloihin ovat pitäneet tehokkaasti irti liiasta tietokoneen näpelöinnistä (josta sanasta tuli mieleen vanha isältä opittu laulunpätkä: "Pappilaan ei tämä poika näppejänsä pistä, haitarissa kyllä riittää näpelöitsemistä"). Viimeisten lämpimien kesäöiden kunniaksi haluan esitellä tunnelmaan soveltuvaa musiikkia Tsekinmaalta sadan vuoden takaa.

Periaatteessa minua ei kiinnosta sellismi pianosäestyksellä, usein saa kuulla vain atleettis-romattista täysin epäherkkää möyrintää. Kesän pitkillä ajomatkoillani olen kuitenkin koittanut miettiä, miten saisin esiteltyä täällä sellon muitakin ulottuvuuksia ja muistin Leoš Janáčekin Pohádkan eli Sadun, joka on lyhyt kolmiosainen duo sellolle ja pianolle vuodelta 1910.  Janacekilla (^'´`^~....... nyt ei jaksa näpelöidä....) on ilmeisesti ollut frendinä jotain aivan epätyypillisiä sellistejä tai muuten omalaatuinen mielikuvitus, koska tämä Pohadka on jo teoksena melko epäsellistinen (vähän huonosti sormiin istuva myös), kuulas ja suloinen olematta imelä.

Linkeissä koko teos kolmessa osassa:
http://www.youtube.com/watch?v=fBpVBGK9c0g&

http://www.youtube.com/watch?v=viU0AuhiT1Q&

http://www.youtube.com/watch?v=SYPzw68hULI

Tätä Pohadkaa on käytetty myös taustamusiikkina Milan Kunderan kirjasta 1983 tehdyssä elokuvassa Olemisen sietämätön keveys. Muistini mukaan elokuva ei tehnyt vaikutusta huolimatta hyvistä näyttelijöistä (Daniel Day-Lewis, Juliette Binoche ja Lena Olin), mutta musiikki teki.

En juuri muuten tunne Janacekin musiikkia. Jossain nuoruuden äkkiväärässä äärimmäisyyksien ihailussa tosin päätin joku viikonloppu heti aamusta ilahduttaa muuta perhettä kuuntelemalla Janacekin Glagoliittimessua, korviasärkevää mäikettä, josta ei muuten ole mitään jäänyt mieleen. Tässä halukkaille näyte siitäkin:

http://www.youtube.com/watch?v=R0Nrh_9yv2w

Jep, vähän monotonista, mutta ihan tehokasta. Kuten kaikki hittinikkarit tietävät, toisto ja sekvenssit (eri korkeuksilla toistuva sävelkuvio) on oikotie jos ei onneen niin ainakin kohtuullisiin teostotuloihin. Liian suurissa annoksissa kuunneltuna tällainen musiikki aiheuttaa kuulovammoja ja turruttaa aistit, mutta tätä varten meillä on suuret salit, isot orkesterit ja kuorot, toisinsanoen kuukausipalkkaisia taiteilijoita ja hyvä niin. En mitenkään voi kuvitella kovin paljon parempaa tapaa viettää työuraansa kuin paneutumalla täydellä teholla vuosikymmeniksi tuottamaan taide-elämyksiä toisille ihmisille.

Lied

Kesän alku on turhan valoisaa ja kevyttä aikaa, niin tässä vastapainoksi tuhdin romanttista musiikkiperinnettä, yhtä klassisen musiikin vaativimmista lajeista, eli liediä. Suoraan suomennettuna on kyse laulusta, mutta oikeasti spesiaalista taiteenlajista, jossa tasa-arvoiset (ainakin periaatteessa, laulajien egon koko usein torppaa tämän mahdollisuuden) laulaja ja pianisti harjoittavat korkeakulttuuria lyhyiden kappaleiden muodossa. Koska poikkeukset pitää aina ottaa huomioon, on olemassa liedejä, joissa on kolmaskin osapuoli, eli joku muu soitin täydentämässä pianistin ja laulajan vuoropuhelua ja myös orkesterisäestyksellisiä liedejä (jotka kyllä hiukka venyttävät lied-käsitettä).

Lied on kotoisin saksankieliseltä kulttuurialueelta, sijoittuu ajallisesti lähinnä 1800-luvulle, ja  tärkeänä osana tätä lajia on tekstit, joiden kirjoittajina on ollut sellaisia suuruuksia kuin Goethe ja Heine. Aiheet ovat yleensä luonnosta ja lemmestä, pyrkimyksenä kuitenkin vähän tasokkaampi pohdinta kuin oopperoissa, joiden linja on yleensä "teille vai meille" tai "en oo varma kumpi teistä on isä".

Liedissä on ideana täydelliset tuokiokuvat; jokainen sävelletty ääni on ajateltu, mitään ei pitäisi olla liikaa tai liian vähän. Liedeissä vältellään myös kaikenlaista ulkokohtaista kikkailua ja teknisen taituruuden esittelyä; monet liedit ovat sävellyksinä yksinkertaisia ja lyhyitä (ja pahimmillaan armottoman tylsiä, varsinkin jos sanoja ei ymmärrä). Liedin katsotaan vaativan esittäjiltään syvällistä tekstin ymmärrystä ja hienostunutta tyylitajua, jossa tunteisiin heittäytyminen suoritetaan saksalaiseen tyyliin huolellisesti harkiten ja kontrollilla, mutta silti mahdollisimman kiihkeästi. Monelle nuorelle oopperalavaleijonalle ja äänitykille tällainen toiminta on turhan haastavaa; usein liedlaulajat ovatkin vähintään keski-ikäisiä, ja stereotyyppinä hieman pieniäänisiä ja kuivakoita älykköjä.

Suuria lied-säveltäjiä ovat olleet mm. Franz Schubert (henkilökohtainen suosikki), Robert Schumann (henk. koht. inhokki) ja Hugo Wolf (epämelodinen oudokki). Näillä on ollut tapana kokoilla liedejä erilaisiksi tiiviimmiksi ja löyhemmiksi kokoelmiksi, joita usein esitetään kokonaisuuksina. Kuuluisimpia tällaisia ovat Schubertin Winterreise (talvimatka, yleensä miesten esittämä) ja Schumannin Dichterliebe (runoilijan lempi) ja Frauenliebe und -leben (naisenrakkaus ja -elämä, naisäänelle).

Meillä koto-Suomessa klassisen musiikin kategoriaan kuuluvia lauluja ei välttämättä kutsuta liedeiksi, mutta tunnusmerkit täyttyvät ainakin useissa Sibeliuksen ja Yrjö Kilpisen lauluissa. Samoin muissa EU-maissa on sävelletty kasapäin samansuuntaista tavaraa, mutta ehkä parempi olla kutsumatta niitä liedeiksi kun eivät ole saksalaiselta kielialueelta (vrt. direktiivit mm. parman kinkusta ja kalakukosta).

Tässä pari esimerkkiä liedistä, ensin ehkä tunnetuin lajinsa edustaja, Scubertin Erlkönig (Keijukaiskuningas tms., kertoo kuolemaisillaan olevan pojan houreista, muistaakseni...) suuren luokan Lied-laulaja Dietrich Fischer-Dieskaun laulamana:
http://www.youtube.com/watch?v=SOiMVPSzr7E

Jos ei kolahtanut, niin yritetään jollain vähän lyyrisemmällä, eli Gute Nacht Schubertin Winterreisesta, hienon jo kuolleen saksalaisen baritonin Hans Hotterin laulamana.
http://www.youtube.com/watch?v=x9OysEmbDfE

Jotain melkein siedettävää Schumannia, Frauenliebe und leben, ainakin esittäjänä on mielestäni paras mahdollinen naispuolinen lied-laulaja Janet Baker yhdessä jokapaikanhöylä-kapellimestari-pianisti Daniel Barenboimin kanssa:
http://www.youtube.com/watch?v=57osV_TsFG0

Sitten hysteriaa Hugo Wolfin tapaan, laulajana saksalainen mezzosopraano Brigitte Fassbaender:
http://www.youtube.com/watch?v=J9AS0cft0xo
 
Minulle hienoin lied on aina ollut Johannes Brahmsin (mies, jonka tuotannosta ei huteja löydy. Brahms älysi polttaa kaiken painokelvottoman roskan, eikä jättänyt sitä pöytälaatikoihin liian innokkaan perikunnan ja tutkijoiden tongittavaksi tulevan kuulijakunnan kiusaksi) Von ewiger liebe. Minulla on siitä Janet Bakerin ja Martin Iseppin ylittämätön levytys, mutta eipä sitä täältä sellaisenaan löydy. Tässä ihan jees esitys, Christa Ludwig ja Leonard Bernstein (myös kapellimestari ja sävelsi musikaalin "West Side Story") ja sivunkääntäjänä André Previn (Mia Farrow'n exä, joka taas oli Woody Allenin ex):
http://www.youtube.com/watch?v=0wdEDADChxE

Come again, sweet love

Menneen vapun kunniaksi kevyitä hittejä ja juoruja neitsytkuningatar Elisabeth I:n ajan englannista. Säveltäjä ja luutisti John Dowland ei päässyt syystä tai toisesta Elisabethin hovimuusikoksi, mutta muuten menestyi säveltäjänä ja muusikkona. Itse pidän Dowlandin kipaleista, joissa mitään ei ole liikaa, ei meteliä, kestoa eikä soittimia ja silti kaikki toimii (kuin junan vessa). Kyseessä ei tosiaan ole mikään suurten muotojen säveltäjä;  Dowland sävelsi enimmäkseen pienimuotoista vähän melankolista mutta erittäin koukuttavaa huttua luutulle ja laulajille.

Viimeisimpiä Dowlandin musiikkiin langenneita on vanheneva brittiartisti Sting, jonka tulkintaa voitte verrata muutamaan muuhun. Ehkä vähän maneerista vokaalien venyttelyä (tälle tyylipoliisille kun ei oikein mikään kelpaa), mutta kyllähän tätäkin kuuntelee, ja luutisti on erinomainen. Sävellyksenä "Come again"...
http://www.youtube.com/watch?v=jNzK28eCdc8
Sama laulu, perusklassinen brittilaulaja, vähän turhan siistiä mutta kaunista:
http://www.youtube.com/watch?v=5EBnIiiELVQ&feature=related
Vielä sama laulu, kiva esitys, mutta huono video:
http://www.youtube.com/watch?v=JI005i6pG-w&feature=related

Sitten Dowlandin melkein puolituntisesta viiden hengen gambayhtyeelle sävelletystä suurteoksesta "Lachrymae"(=kyyneleet) ensimmäinen osa. Yhden tai kaksi osaa kuuntelee putkeen hyvin mielellään, mutta koko 7-osainen kyyneltulva on jokseenkin unettavaa kerrallaan kuultuna.
http://www.youtube.com/watch?v=LCfhqh0u20c&feature=related

Samalla teemalla on myös laulu "Flow my tears", nyyh
http://www.youtube.com/watch?v=SQMukijlj5k&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=f7vLOjzG4no
http://www.youtube.com/watch?v=jkRrzAo9Wl4&feature=related

Lopuksi vähän pirteämpää tavaraa, galliardeja eli tuon ajan nopeaa tanssia. Ensin Essexin jaarlin galliard "Will she excuse my wrongs". Nuori mr. Essex oli Elisabethin kypsän iän viihdyke, jolta tosin pää irtosi myöhemmin liian vallattomuuden johdosta.
http://www.youtube.com/watch?v=qHJQnqGcQuw&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=k3bhqQsd4Do&feature=related

Sitten vielä Tanskan kuninkaan galliard, "The Battle Galliard", esittäjissä yksi suomalainen, vähemmän karvainen parrakkaista, Veli-Markus Tapio:
http://www.youtube.com/watch?v=vNnjMcaWkF0&feature=related