Viikko sitten kaverini sanoi, että gambansoittajan helvetti olisi sellainen, jossa ei tehtäisi muuta kuin viritettäisi gambaa. En ihan tajua, miten se poikkeaa tästä maanpäällisestä gambansoittajan elämästä. Jos sattuu olemaan uudet vielä venyvät kielet, kylmä soitin, vaihtuva ilmankosteus (siihen riittää muutama ylimääräinen hengittävä ihminen) tai joku muu määrittelemätön syy, gambaa saa olla virittämässä pahimmillaan alle viiden minuutin välein.
Kaikilla akustisilla soitimmilla on enemmän ja vähemmän ongelmia virityksen kanssa, kun puu, metalli ja vaikkapa suolesta tehdyt kielet reagoivat melko pieniinkin ilmankosteuden ja lämpötilan muutoksiin. Ratkaisuna olisi siirtyminen sähköisiin vehkeisiin, mutta mehän emme suostu, niistä puuttuu henki ja luonnonmateriaalin lihaisa lämpö. Tämä turhanaikainen hifistely, joka on läheistä sukua ekoilulle ja vintagen diggailulle, johtaa vääjäämättä ainaisiin viritysongelmiin, jotka ovat yleensä sitä pahempia, mitä alkukantaisempi soitin on. Orkesterissa tai muissa isommissa yhtyeissä asiaan tuo lisähaastetta se, että eri soittimet reagoivat lämpötila- ja kosteuseroihin päinvastaisesti. Useimpien puhaltimien viritystaso nousee lämpötilan noustessa, kun taas jousisoittimien kielet venyvät eli niiden viritystaso laskee. Tätä kompensoidaan virittämällä soittimet alunperin hieman alas tai ylös niin, että ne vähän ajan päästä ovat kenties päätyneet johonkin yhteiseen viritystasoon. Josta voidaan taas vähitellen ryhtyä liukumaan erilleen.
Asteikot, viritysjärjestelmät ja sävelpuhtaus ovat jotenkin epäselviä käsitteitä. Periaatteessa kaikki maailman sävelasteikot perustuvat fysiikkaan, värähtelynopeuksiin, niiden suhteisiin toisiinsa ja fysiikan pitäisi olla eksakti tiede. No, niin se kai onkin, jos vältetään turhan tarkkaa mittaamista. Mutta kun musiikissa tätä fysiikkaa sovelletaan vähän omavaltaisesti, niin päädytään todella mutkikkaisiin ja sumeisiin järjestelmiin, joiden yksityiskohdista en pysty paljoa kertomaan (en siis osaa). Olen tähän asti huijannut itseni läpi renessanssi- ja barokkimusiikin käsittämättä mitään niissä käytetyistä viritysjärjestelmistä. Monta kertaa cembalisti on kysynyt, että sopiiko, jos hän virittää pelinsä
kirnbergeriin/
vallottiin/
werckmeisteriin/
keskisäveleen tms. ja oon tyynesti nyökkäilly, että sopii, ymmärtämättä ollenkaan, mitä se voisi potentiaalisesti minun soitoltani vaatia. Viimeisimmässä gambatutkinnossani eräs arvostelulautakunnan jäsen sanoi, että kumman puhtaasti pystyt soittamaan, vaikka nauhat on pieleen viritetty. Myöntelin taas kohteliaasti tietämättä, miten niiden olisi kuulunut olla. Odotan pelolla sitä päivää, kun joku vähemmän tolerantti kanssamuusikko tämän kaiken tajuaa (tai lukee tämän).
Pääpiirteissään asiassa on kuitenkin kyse siitä, että vaikkapa kolmen ja viiden kertotaulut eivät kohtaa riittävän usein. Tai neljän ja seitsemän. Sävelasteikot perustuvat luonnollisiin
yläsävelsarjoihin, joissa ensimmäinen intervalli (=kahden sävelen välinen etäisyys) on oktaavi (1:2), seuraava kvintti (1:3), sitten kvartti (1:4), sitten suuri terssi (1:5), sitten pieni (1:6) ja sitten tihenee entisestään. Elikkä: jos noudatetaan puhdasta yläsävelsarjaa, jossa A olisi 440 hertziä, oktaavia ylempi 880 Hz, siitä kvintti ylöspäin 1320 Hz, siitä kvartti ylöspäin 1760 Hz jne. Mitä pienemmät kokonaisluvut toisiaan jakaa, sitä soivempaa ja samalla ihmiskorvaa miellyttävämpää ääniyhdistelmää on tarjolla. Tämä on fakta, ei mikään mielipide, josta todistaa sekin, että lyhyellä musiikkitieteen oppimäärälläni väitän enimpien kaikissa maailmassa käytettyjen sävelasteikkojen perustuvan yläsävelsarjoihin, niitä on vaan sovellettu monella lailla. Väitän myös, että ihminen kovin luonnostaan esim. laulaessaan hyödyntää näitä yläsävelsarjoja, koska hyvin yhteen soivat äänet jo fysiikan lakien mukaan voimistavat toisiaan ja värisyttävät nautinnollisesti koko kehoa. Mutta siis, jos soitettaisi vain pelkkiä yläsävelsarjaan kuuluvia ääniä, niin mitään ongelmia ei olisi. Vaan sehän ei sovi, meitin länsimaisessa traditiossa (johon siis lukeutuu kaikki klassinen- ja populaarimusiikki, joitain etnovaikutteita lukuunottamatta) pitää saada soittaa ainakin 11 eri ääntä suunnilleen tasavälein ton 440 ja 880 hertzin välistä, niin pienellä laskemisella (tai edes sen ajattelemisella) voi ymmärtää, että joudutaan kompromisseihin, jossa joku ääniyhdistelmä soi paremmin kuin toinen. Tuolla
wikipediassa on hienot selitykset ja kaaviot, joista voi päästä paremmin jyvälle ongelmasta; puhutaan paljon intervallien kaventamisesta ja leventämisestä, jolla tarkoitetaan, että osasta noita luonnollisen yläsävelsarjan mukaisista intervalleista otetaan hertsi tai pari pois tai lisätään . Ideana on saada tietyt ääniyhdistelmät soimaan mahdollisimman hienosti (luonnollisesti) niin, että samalla voidaan soittaa muitakin ilman kovin pahoja riitasointuja. Joka tapauksessa jotkut ääniyhdistelmät (intervallit tai soinnut) kuulostavat huonolta, ja niitä onkin tuon ajan musiikissa tästä syystä vältelty. Tässä
linkki käytännön menoon, eli joku jenkki-cembalisti esittelee miten saadaan cembalo (käytetyin 1500-1700-luvun kosketinsoitin) johonkin 1600-luvun vireeseen. Piinallista toimintaa, kissakin kyllästyy ennen puolta väliä.
Normaalille musiikinkuluttajalle kaikki tämä on tietysti täysin epärelevanttia hepreaa. Suurin osa kaikesta kuunnellusta musiikista noudattaa
tasavireistä järjestelmää, jossa sävelien välit ovat yhtä
pitkät (vai oisko tää logaritmi-asteikko, rakkaat fyysikot voi senkin paremmin selittää, mutta siis jollain matemaattisella muunnoksella tasaiset), ja koska ihmiskorva on yleensä armollinen ja nopeasti totutettavissa, hyväksyy se tällaisen vähän sinnepäin soivan järjestelmän riittävän hyvänä. Piano ja kitara, joissa ei voi sormella tai suulla hienosäätää sävelkorkeutta, viritetään yleensä täysin tasavireisiksi. Ehkä osittain tästä syystä en itse jaksa kuunnella pianomusiikkia oikeastaan ollenkaan. Soinnillisesti latteaa kolistelua. Muissa soittimissa soittajat luultavasti jo vaistomaisesti poikkeavat jossain määrin tasavireisyydestä etsiessään hyvin soivia intervalleja. Monet väittävät myös, että lapset ja muut aidot ja puhtaat olennot laulaisivat enemmän luonnollisten harmonioiden mukaan, eli noudattelisivat jollain lailla noita yläsävelsarjoja. Ehkä ajatellaan, että ne aistivat soinnin ja värähtelyjä eivätkä ole teollisen tasavireisyyden läpitunkemia.
Jos tästä ei muuta selvinnyt, niin ehkä se, miten monimutkaisesta asiasta on kyse soitinten virittämisessä. Viritys on usein pahimpia tunteita nostattavia asioita soittajien keskuudessa, jo pelkästään eri mieltymysten takia. Toinen haluaa terssinsä puhtaina, toinen tasavireisinä. Kaksi vaikeinta muusikkoryhmää ovat kuitenkin ne, joilla on joko liian epätarkka korva erottamaan mitään yllämainituista tai joilla on ns.
absoluuttinen sävelkorva, joka on pahimmillaan fiksoitunut johonkin tiettyyn viritysjärjestelmään, ja kaikki muu on näiden onnettomien mukaan epäpuhdasta ja väärin. Mutta tästä aiheesta voisi joskus kirjoittaa lisää, joten ei nyt enempää. Adjö!
Tekstit
