Cantus arcticus

Viime viikonloppuna oli lintuharrastajien pihabongauskisa, jonka kunniaksi asiaa siivekkäistä.

Einojuhani Rautavaara (s. 1928) on yksi kansainvälisesti menestyneimmistä moderneista suomalaisista säveltäjistä. Eikkajuhani elää jossain aivan muissa sfääreissä kuin me normaali-kaduntallaajat. EJ liikkuu kesät-talvet susiturkissa 30-vuotta nuoremman sielunkumppaninsa, vaimonsa Sinin kanssa ja puhuu pehmeitä. Tai siis jotain todella korkealentoista. Viime aikoina EJ on sävellellyt lähinnä enkeli-aiheisia teoksia: Angel of light, Angel of dusk jne. En erityisemmin rakasta hänen musiikkiaan, mutta 1972 sävelletty Cantus arcticus on jäänyt mieleen vähän vähemmän taivaallisten siivekkäiden ansiosta. Jopa siinä määrin, että kerran kesäretkellä Taivalkoskella kuulin aamulla linnunlaulua suolta ja pystyin määrittämään tirpat suokukoiksi, kun niiden lauluääni oli tuttu tästä biisistä.

EJ sävelsi Cantus arcticuksen Oulun yliopiston ensimmäiseen promootioon, ja perinteisten promootioissa esitettyjen kuorokantaattien sijaan EJ loihe lausumaan: "Minä teen sen kantaatin linnuille. Panen sinne linnut laulamaan." Jepjep. Meidän omassa Helsingin yliopistossa promootiokantaateista on vastannut mm. Sibelius, Melartin, Madetoja ja Timo-Juhani Kyllönen, mutta määrä ei ole todellakaan merkinnyt laatua. Ainoa mitä noista usein pompööseistä ja pitkäveteisistä keitoksista on jäänyt todella elämään on Sibeliuksen "Soi kunniaksi luojan" -virsi.

Niin, tämä mielestäni promootiomusiikin parhaimmistoon kuuluva teos on sävelletty orkesterille ja ääninauhalle. EJ yhdisteli Limingan soilla nauhoittamiaan linnunääniä ja Ylen arkistoista löytämiään (viikon luontoääniä?) linnunlaulutaltiointeja ääninauhaksi, jota on tarkoitus soittaa orkesterin taustalla. Tosielämässä esityksessä toivotaan, että joku teknikko saa nauhan (josta toivon mukaan on jo digitaalisia versioita) pyörimään oikealla nopeudella (kelan voi laittaa tuplavauhdille, on tapahtunut) ja niin että se kuuluu riittävästi (muttei liikaa), ja kapellimestari osaa johtaa niin, että nauha ja soitto osuvat edes suunnilleen kohdalleen (yllättävän vaativaa), ja avarista pohjoisista maisemista muistuttava viileän kuulas musiikkinautinto on valmis.

Teos on kolmiosainen: 1. Suo, 2. Melankolia, 3. Joutsenet muuttavat

Ensimmäisessä osassa ollaan siis Limingan (aapa-) soilla, ja EJ on antanut esitysohjeen: "Ajattele syksyä ja Tšaikovskia". Suoraviivainen junttimuusikko (=suurin osa kaikista maailman orkesterimuusikoista) saattaa tästä hiukan ahdistua, kun on tottunut yksiselitteisempiin makaronimaan termeihin kuten Adagio= hitaasti, Allegro=nopeesti, Andante=ei kumpaakaan. Josta tulikin mieleeni EJ:n legendaarinen lausahdus Radion sinfoniaorkesterin tamperelaiselle (suoraan tehtaan varjosta) lyömäsoittajalle jonkun sinfoniansa harjoituksissa: "Taiteilija Lahtinen. Voisitteko soittaa tuon kohdan hiukan apokalyptisemmin?", johon Jomppa vastasi "Tulee!" Tämä oli aikaan ennen Apocalyptica-bändiä, että termi ei ollut senkään vertaa tuttu muusikkopiireissä.

Noh, luova työ vaatii usein poikkeuksellisen luonteen, ja toisaalta kuulokuva on se mikä ratkaisee, ei se mitä musiikista kirjoitetaan ja sanotaan, että arvostelkaa itse. Sellaiselle, jolla ei ole mitään hyviä kokemuksia ns. modernista klassisesta musiikista, niin Cantus arcticus voi olla hyvä alku. Vaikkei tuttuja harmonian elementtejä (duureja, molleja, blues-kaavaa) löydy eikä jalka välttämättä ala vispata rytmin mukana, niin jotain sointivärielämyksiä voi ehkä saada. Joutsenet on parhaimmillaan lopussa, eli kärsivällisyyttä lintuharrastajille.

Tässä koko teos kahdessa pätkässä:

http://www.youtube.com/watch?v=auW10aD0kYo

http://www.youtube.com/watch?v=lxsw1w6O1xk

Vino Paradiso

Inspiroiva viikonloppu takana, josta idea tähän juttuun. Kummasti en näytä pääsevän laulumusiikista minnekään, lupaan, että tämän jälkeen siirrytään instrumentaalipuolelle ainakin toviksi.

Länsimainen kulttuuri siinä missä moni muukin on tuottanut aikanaan omituisia vinoutumia ihmisenä olemiseen. Niinkuin kastraatit puhtaasti taidelaulun tarkoituksiin. Yön tunteina väitin, että ehkä kastraatin elämä on ollut aivan hyvää, jotain jää kokematta, mutta jotain saa tilalle. Enpä tiedä.

No, kyseessä siis ilmiö pääasiassa 1600-1700 -luvuilta ja Italiasta (vaikka viimeisin kastraatti kuoli vasta 1900-luvun alkupuolella), ilmeisesti jotain kieroa katolista perua, jossa naisen ei sallittu laulaa kirkossa tms. Poikana kastroitu laulaja vältti äänenmurroksen, mutta kasvoi keuhkoiltaan ja ruumiiltaan miehen mittoihin. Kovalla harjoittelulla äänestä saatiin voimakas, laaja-alainen ja korkea, eri sävyinen kuin naisen. Paljon laulumusiikkia, erityisesti oopperaa, on sävelletty kastraateille ja niiden suosio oli aikanaan valtava. Kastraatin elämä oli omistettu kokonaan laulutaidon kehittämiselle ja jos se ei onnistunut, uravaihtoehdot on varmaankin olleet aika heikkoja. Jos kiinnostaa, niin aiheesta tehtiin joskus 1990-luvulla elokuva "Farinelli", ja wikipedia kertoo loput.

http://en.wikipedia.org/wiki/Castrato

Nykyään kastraattirooleja laulavat etupäässä naiset miesten vaatteissa (ns. housuroolit), mutta jonkin verran on myös mieslaulajia, joilla on korkea ääni. Nämä kontratenorit (countertenor) ovat lauluääntä lukuunottamatta yleensä fyysisesti normaaleja miehiä, joista osalla on kokonaan korkea ääni, osalla poikkeuksellisen laaja ääniala niin että sekä perinteiset naisen, että miehen äänialat toimivat (esim. baritonista sopraanoon). Suomessa tiedän kaksi tapausta: Teppo Lampela ja Pasi Hyökki. Maailmalla näitä on lisää, muttei paljoa, koska tuollainen ääni on harvinainen ja sitten pitäisi taas olla niitä muitakin musiikillisia avuja. Ei ole todennäköistä että monikaan näistä nykyisistä kontratenoreista kuulostaa likimainkaan yhtä hyvältä kuin kastraatit aikoinaan.

Viikonloppuna kuunneltiin naistensaunan jälkeen tällainen lemmenlaulu Monteverdin (1567-1643) oopperasta Poppean kruunaus. Monteverdistäkin joskus lisää, kun sattuu olemaan niitä parhaita säveltäjiä. Tässä samoin kuin melkein aina tuon ajan musiikissa säveltäjästä on suositun biisin kohdalla epäselvyyttä, koska sävelmiä lainailtiin, varastettiin ja sovitettiin uudelleen surutta. Laitoin linkin, niin voitte halutessanne videon kommenteista lukea joidenkin friikkien kinastelua 360 vuotta vanhasta aiheesta. Aariassa keisari Nero ja uusi vaimonsa Poppea hekumoivat oopperan lopuksi tapettuaan suunnilleen kaikki muut roolihahmot. Neron rooli (Nerone) on aluperin kastraattirooli, jonka laulaa nuori ranskalainen nouseva nimi, kontratenori Philippe Jaroussky.

http://www.youtube.com/watch?v=mYc_O-fpHzQ

Sitten vielä paratiisin helmiä, eli tuntemattoman säveltäjän laulu jostain 1600-luvulta ja näyte aina yhtä tasokkaasta muusikkohuumorista. Löysin tämän sattumalta, kun bändissä on Keke (istumassa toinen vasemmalta pitkäkaulaisen vehkeen kanssa) eli luutisti Eero Palviainen. Ehkä ihan kiva, että näin hyvin voi laulaa ihan ilman kastraatiotakin.

Oopperasta osa 1.

Hesarin Nyt-liitteen innoittamana ryhdyn arvatenkin vaikeaan tehtävään eli lämmittämään ihmismieltä otolliseski oopperasopraanoille. Eilen ilmestyneesstä Nytissä (s. 15) oli juttu Tintti-sarjakuvassa esiintyvästä oopperadiiva Castafioresta, joka laulaa Gounodin Faust-oppeeran jalokiviaariaa. Ehkei tämä olisi riittänyt, mutta viime yönä törmäsin kansallisoopperassa nyt pyörivän Faustin ensi-illasta tulleeseen huilistiin, joka antoi kaksi henkilökuntalippua, eli pakkohan se on aiheesta yrittää kiinnostua. On kuulemma hyvä naissolisti.

Itselläni kesti vuosia lämmetä naispuoliselle oopperalaululle enkä yhtään ihmettele miksi. Usein se kuulostaakin kamalalta kirkunalta, jossa ääniä ei erota toisistaan ja itse laulajat vaikuttavat aika naurettavilta joulukuusiksi pyntättyinä ja naamaa väännellessään. Mutta jos aloittaa parhaista, ja pitää vaikka silmiä kiinni, ettei altistu ihan kaikelle häiritsevälle maneerisuudelle heti, niin lajista voi oppia pitämään. Lopulta voi päätyä sellaiseen hävettävään tilaan, jossa tiedostaa homman kaiken naurettavuuden mutta siitä huolimatta ei voi olla kyynelehtimättä kun joku sopraano avaa suunsa ja päästää ilmoille jonkun oopperakirjallisuuden helmen niin että kitapurje vipattaa.

Oopperalaulu on vaativa laji, ensiksikin pitää olla ns. hyvä äänimateriaali, eli luonnonlahjana vahvat äänihuulet ja pään onteloiden (nielu, suu) rakenne, joilla saadaan kaunista ääntä ja paljon. Sitten kaikki tavanomaiset musiikilliset kyvyt (rytmitaju, sävelkorva, musiikillinen muototaju), joissa tosin voidaan hieman tinkiä jos äänimateriaali on riittävän hyvä. Sitten henkilöstä riippuen pitää harjoitella vuosia, vaikka päivittäinen harjoittelumäärä ei voi olla kovin suuri (2-3 tuntia ehkä), ettei ääni rasitu. Usein varsinainen äänen harjoittaminen aloitetaan äänenmurroksen jälkeen myöhäisessä teini-iässä tai sen jälkeenkin. Soittamisessa ammattiin tarvittavan tekniikan omaksuminen ei yleensä onnistu enää aikuisiässä, toisin kuin laulajilla, joista useilla onkin pari lasta ja siviiliammatti ennenkuin ura pääsee kunnolla nousuun. Laulajan nuotinluku ja musiikin muu ymmärtäminen voidaan tarvittaessa ulkoistaa korrepetiittorille, eli pianistille, joka on erikoistunut opettamaan kädestä pitäen laulajille oopperaroolit, tulkinnan ja ylipäänsä kaiken, mikä musiikin esittämistä varten tarvitsee tietää. Näistä syistä oopperalaulajilla saattaa olla hyvin hutera käsitys musiikinteoriasta ja soittajien on vaikea välillä ymmärtää laulajien suunnatonta yksinkertaisuutta ja tietämättömyyttä. Laulun maailmassa pätee kuitenkin yksi sama lainalaisuus kuin soittajillakin, eli mitä korkempi ääniala, sitä hankalampaa sakkia. Sopraanot, tenorit, viulistit, huilistit, trumpetistit, kitaristit jne. kuuluvat korkeiden äänialojen sankariryhmään, jolle on sävelletty kaikki vaikea, kuuluva ja dramaattinen. Matalammat äänialat (bassolaulajat, kontrabassot, pasuunat) pääsevät useimmiten helpommalla, soitettavaa tai laulettavaa on vähemmän ja se on helpompaa, sormia ja ääntä ei tarvitse varjella pienimmiltä kolhuilta tai kapakkailloilta. Jos ei siis kaipaa erityisen kierää ja neuroottista seuraa, niin kannattaa hakeutua bassopään kaveriksi.

Oopperamaailmassa on tapana nimetä kuuluisia aarioita, niinkuin jalokiviaaria, kukkaisaaria, kirjeaaria, Isolden lemmenkuolo. Tai sitten aariat tunnetaan alkusanoilla, kuten "Nessun dorma", "Vissi d'arte", "La donna e mobile", "E lucevan le stelle". Tai roolin nimellä, kuten Lenskin aaria, Greminin aaria, Musettan aaria. Nimistä huolimatta aariat ovat alunperin sävelletty osaksi oopperaa ja nimitykset ovat vain vakiintunutta traditiota, ei säveltäjien itse keksimiä.

Ettei tulisi yliannostusta heti alkuun ja jalo tavoitteeni menisi syteen ja saveen, niin tässä pieniä makupaloja sopraanosolisteista. Tintin Castafioren vastine nykyajassa on romanialainen Angela Gheorghiu, josta voitte lukea lisää linkeistä. Sopraanoiden diivailusta saisi bloginaihetta loppuiäksi, mutta tässä vähän näytteitä nykymenosta. Aivan käsittämätön tapaus mutta laulaa kuin enkeli, vaikka täytyy tästä nimenomaisesta videosta sanoa, että kapellimestarilla näyttää ajoittain olevan hankaluuksia pysytellä Gheorghiun oikkujen perässä. Tässä siis ranskalaisen Charles Gounodin (1818-1893) Faust-oopperasta jalokiviaaria. Suosittelen silmien sulkemista järkyttävien lavamaneerien takia. Itse musiikki on aikamoista höttöä 1800-luvulta; Gounod'ta ei voi pitää järin suurena säveltäjämestarina, mutta tässä aariassa on kuitenkin onnistunut.

http://www.angelagheorghiu.com/

http://www.timesonline.co.uk/tol/comment/article673558.ece?token=null&offset=0&page=1




Jos ei vakuuttanut, niin tässä linkissä kukkaisduetto kahden hieman normaalimman nykyoopperadiivan esittämänä. Tämän on säveltänyt myös ranskalainen Leo Delibes (1836-1891), joka on ehkä vielä turhempi säveltäjä kuin Gounod.

http://www.youtube.com/watch?v=mpT7pK9A61A

Ja vielä edellisiä raskaampaa ja vanhempaa sopraanoilua. Isolden lemmenkuolo (liebestod, mitä se ikinä tarkoittaakaan) Richard Wagnerin "Tristan ja Isolde" -oopperasta. Laulajana ruotsalainen aikansa megatähti Birgit Nilsson (1918-2005), joka poiketen muista sopraanodiivoista oli ilmeisesti fiksu ja hauska tyyppi.

http://www.youtube.com/watch?v=665lMKUB1xc

Kaksoisruokolehdykkäsoittimien perhe.

Double-reeds englanniksi. Kyseessä soittimet, joiden suukappale tehdään amerikoissa rantoja valtaavasta huolestuttavana vieraslajina tunnetusta Arundo donax-nimisestä ruo'osta. Tähän ryhmään kuuluu monenlaisia pillejä, tutuimpina sinfoniaorkesteriin kuuluvat oboe ja fagotti. Yhteistä näille kaikille on suukappaleen rakenne ja jokseenkin nasaali ääni. Lisää nimiä ja kuvia löytyy linkistä, tosin aika turhia, eipä niihin helpolla törmää ja jos törmää, niin voi esittää yksinkertaista, sanoa olevansa laulaja ja kysyä.

Nyt päätin kirjoittaa pääasiassa oboesta ja sen lähisukulaisista, joiden erottaminen toisistaan ja muista mustista pilleistä (niinkuin klarinetista) voi olla aika vaikeaa. Muistan miten kyselin lapsena äidiltä uudestaan ja uudestaan, että mikä on mikäkin. Nykyihmisellä on google, joten en käy ulkonäön yksityiskohtiin, mutta merkittävin ero on joka tapauksessa siinä osassa joka tungetaan suuhun. Käytetyin soitin kaksoisruokolehdykkäisten perheessä on siis oboe, perusmalli tai wieniläinen (jota soitetaan tosin vaan Wienissä, ne on vähän muita hienompia, Wienin filharmoonikot ei ottaneet edes naisia orkesteriin aiemmin, koska ne likaiset otukset synnyttää ja jättää siksi konsertteja väliin). Oboen ääni on aina läpitunkeva, parhaimmillaan kaunis, pahimmillaan jotain yhtä siedettävää kuin juurihoito. Lisäksi oboistit soittavat usein englannintorvea (harhauttava nimi, ei mikään torvi vaan pilli), jossa on normaalioboeta vähän matalampi ääni.

Oboensoitto on vaikeaa. Samoin kuin käyrätorven. Tai ainakin nämä kaksi ryhmää pitävät soittimensa hankaluudesta eniten ääntä. Nimittäin absoluuttisesti ajatellen jousisoittimet ovat taatusti haastavampia, ainakin niille on sävelletty vaikeampaa soitettavaa eikä niiden mogia katsota sormien läpi, koska aina on jossain se joku lapsitähti-paganini, joka soittaa mitä tahansa ja paljon paremmin. Asiaan. Oboeen pitää puhaltaa hyvin vähän ilmaa todella kovalla paineella, ja arvellaan, että se paine jotenkin syö aivosoluja, nostaa verenpainetta ja kiristää vannetta päässä. Osittain tästä syystä oboensoittoa ei voi harjoitella kovin montaa tuntia päivässä, ainakaan ilman jonkilaisia terveydellisiä vaurioita. Verenpainetautisilta ja raskaanaolevilta oboensoitto saatetaan kieltää kokonaan. Oboessa on joitain perustavaalaatua olevia virityksellisiä ongelmia, joita en osaa selittää, ja suurin osa alan harjoittamiseen kulutetusta ajasta menee joka tapauksessa askarteluun. Ihan todelliseen, koska oboistit eivät osta valmiina näitä kaksoisruokolehdykkäsuukappaleitaan eli röörejä vaan tekevät ne itse. Siis tilailevat ympäri maailman 20 cm pitkiä ruo'on kappaleita ja veistävät niistä itse röörinsä, jotka kestävät ammattikäytössä alle viikon, luulisin. Röörissä on kaksi jonkun millin kymmenesosan paksuiseksi veistettyä ruokoa (oikeasti yksi kaksinkerroin taitettu ja sitten irti toisistaan leikattu) sidottu vastakkain niin, että niiden väliin jää parin millin aukko, johon puhalletaan. Se aukko menee helposti kiinni, ruoko on helppo veistää väärän paksuiseksi jne. Röörejä täytyy pitää kosteina, jotta niillä voisi soittaa, eli normaalisti oboistilla on joku pieni vesipurkki (vanhanaikaisen filmirullan muovikotelo) nuottitelineellä, jossa likoaa yksi tai kaksi rööriä. Vesi vaihdetaan jos muistetaan ja röörejä imeskellään ennenkuin niillä ryhdytään soittamaan. Nam. Ja aina voi syyttää ongelmia röörien kanssa jos ei soitto kulje.

Edelliseen liittyen lisäyksenä pieni anekdootti (nimiä mainitsematta) eräästä oboistin lapsesta, joka joutui viemään äidilleen töihin kotiin unohtuneet röörit taksilla. Ja koska aika oli kortilla, röörit kuljetettiin suussa...

Niinkuin kaikilla työpaikoilla, pitää sinfoniaorkesterissakin olla friikkejä, ja yleensä ne löytyvät oboensoittajista. Avanti-orkesterin Suvisoiton esitteessä joskus kauan sitten oli seuraava henkilökuvaus (nimiä mainitsematta edelleen): "Suomen oboensoiton Matti Nykänen. Ei yhtä lahjakas mutta yhtä hankala." Toisaalta, vaikka oboella ei välttämättä ole kovin vaikeaa soitettavaa, on se aina sellaista, minkä kaikki kuulevat, ei sovi mogailla. Oboe antaa myös koko orkesterille viritysäänen harjoitusten alussa, oboen ääni kun kuuluu hyvin kaiken hälyn läpi, joten oboistin myöhästymisen harjoituksista huomaavat armotta kaikki, ja jos viritysääni ei ole kohdallaan, saa ainakin kaikkien muiden puhaltajien vihat niskaansa. Että ehkä niillä on paineita. Kaikesta huolimatta, oboensoitto on monesti itkettävän kaunista ja olen itse päätynyt läheisiin väleihin usean oboistin kanssa, mistä se kertoo, jätän spekuleeraamatta.

Meinaa mennä jaaritteluksi, niin lopuksi esimerkki melkein oboensoitosta, eli englannitorvesta. Kyseessä Sibeliuksen Lemminkäis-sarjasta Tuonelan joutsen, joka on kyllä aika hieno sävellys. Suomalaiset orkesterit soittavat sitä usein ulkomaankiertueillaan encorena. Niin muuten vielä, Prokofjev käytti oboeta musiikkisatu Pekassa ja sudessa kuvaamaan ankkaa, ja englannintorven alaosassa on hanhenmunan kokoinen ja muotoinen pullistuma, joten näiden soittimien yhteys vesilintuihin on ilmeinen. Seuraavassa kyhmyjoutsen ja englantilainen orkesteri, mutta asia tulee varmaankin selväksi, eikä itse soitossa ole valittamista. Aukeaa linkistä.

http://www.youtube.com/watch?v=MbiNqfZuEgY

Viola da gamba

Pyynnöstä juttu gambasta. Viola da gamba, lyhyemmin gamba (englanniksi viol, joka nimenä sekoittuu helposti violaan eli alttoviuluun) on renessanssi- ja barokkiajan eli nykytermein "vanhan musiikin" jousisoitin, oikeastaan soitinperhe. Gamboja on montaa kokoa, isoin on suunnilleen kontrabasson kokoinen, pienin viulun. Eniten sävellyksiä on bassogamballe, joka on sellon kokoinen ja näköinenkin soitin. Kaikkia gamboja soitetaan pystyasennossa polvien välissä. Gambassa on yleensä 6 kieltä, joskus 7, ja kielet tehdään lampaan suolesta (tietääkseni aivan kamalan haisevaa hommaa).

Gamba on hybiridi, siinä yhdistyvät näppäillysoittimille tyypilliset nauhat (frets) ja jousisoittimille tyypillinen jousella soittaminen. Yhdistyykö gambassa näiden soitinten hyvät vai huonot puolet, voitte itse päättää, ammattimies yleensä valitsee mieluummin kunnolliset erilliset työkalut kuin monitoimivehkeen. Ja huonoa analogiaa käyttäen, gamba onkin koko historiansa ollut amatöörien suuressa suosiossa. Nauhojen takia oikea ääni on helppo löytää ja jousiote on helpompi kuin esim. sellossa. Gamban viritys on suunnilleen sama kuin kitarassa: kvartteja ja yksi terssi keskivaiheilla. Sanoisin, että jos on oppinut soittamaan kitaraa, pitäisi gambansoitonkin onnistua. Nuotinluvunkin voi jättää opettelematta, koska gamballe on kirjoitettu paljon tabulatuurimusiikkia. Tabulatuurin koodi avautuu huomattavasti helpommin kuin normaalien nuottien. Gambamusiikissa käytetään toisaalta niin sekavasti kaikenlaisia nuottiavaimia, että jos välillä soittelee eri kokoista gambaa (sekin luonnistuu paljon helpommin kuin vaihtaminen esim. sellosta viuluun), niin arvailuksi menee joka tapauksessa.

Tämän mainospuheen jälkeen vähän takapakkia: gamban viritys on toivotonta. Se ei pysy vireessä pienissäkään lämpö- ja kosteusolojen muutoksissa, suolikieli venyy helposti, metallipäällysteiset suolikielet taas usein kutistuu, eikä tästä seuraa mitään hyvää. Nauhat pitää itse solmia, ne on siis irtonaiset, ja yleensä pikkusen pielessä ja liian löysällä. Koska gamban kielissä on suhteellisen pieni jännite, niitä on vaikea saada syttymään yhtä nopeasti ja kirkkaasti kuin tavanomaisten jousisoittimien, joten soitto kuulostaa helposti kitisevältä ja tuhisevalta. Samasta syystä gambasta ei lähde kovin paljoa ääntä, mutta toisaalta tätä voi pitää soittimen yhtenä viehätyksenä. Lisäksi, kun lähes kaikki tarvikkeet on käsintehtyjä, saa niistä maksaa itsensä kipeäksi. Yleensä gambansoitossa kuluukin huomattavasti enemmän rahaa kuin sitä keikoilta tulee. Jos siis irtoraha polttelee näpeissä ja haluat kokeilla vuoden 2010 kunniaksi uutta eksklusiivista harrastusta, niin tässä erinomainen mahdollisuus (opettaja järjestyy ottamalla yhteys bloginpitäjään).

Gamballe on sävelletty paljon hienoa musiikkia, enimmäkseen 1500-1700 luvuilla Ranskassa ja Englannissa, säveltäjäniminä mm. Marais, Forqueray, Dowland, Byrd, Purcell, Lawes, Bach ja Abel. Näiden jälkeen gamba oli unohduksissa pari sataa vuotta. Viimeiset vuosikymmenet sitä on soitettu taas kasvavalla innolla ja sille on sävelletty myös uutta musiikkia. Suurelle yleisölle gamba tuli tunnetuksi 1990-luvun alussa elokuvasta "Kaikki elämäni aamut", jossa oli pääosassa isonenäinen ranskalainen Gerard Depardieu. Musiikin takia elokuvaa voi edelleen suositella.

Edellisessä kirjoituksessani mustapartainen mies soitti vehjettä, jolla oli naisen pää. Dude, ya aint seen nothing. Gamban yläpään koristuksena oon nähnyt ainakin jellonan eli jalopeuran, tontun (tai ukon, jolla oli tonttulakki) ja Mauri Antero Nummisen. Jostain syystä ns. vanhan musiikin soittajien parissa kaikenlainen soittimien kustomointi tosiaan tuntuu olevan suosittua. Itse musiikin kanssa asialla ei ole mitään tekemistä, soiviin rakenteisiin ei kajota, vaan kaikki kikkailu kohdistuu soittimen pintaan. Cembaloiden kannen ja ulkosivujen maalaus on esim. ihan oma taiteenlajinsa (googlen kuvahaku "harpsichord painting" tuottaa ainakin jotain). Suomalainen soittaja voi pyytää soitinrakentajalta cembalonsa sisäkanteen järvimaiseman Saimaalta, englantilainen vaikkapa panoraaman kuninkaallisista häistä, mitään aivan hävytöntä en ole kuitenkaan nähnyt (vielä?). Perus-klassisella puolella soittimien mallit on enemmän standardeja, kyseessä kun on vakiintuneempi teollisuudenhaara. Noh, onhan noita kulta- ja platinahuiluja timanttiupotuksilla ja mammutinluuta viulun jousessa jne.



Ettei jäisi epäselväksi, miltä se normaali bassogamba näyttää, niin vieressä kuva. Siinä ei näy yläpäätä, mutta soittoasento ja soittimen peruspiirteet käy ilmi. Kuvan soitin on muutaman vuoden vanha ja vailla mitään koristuksia. En laita tähän sen enempää kuvia, ettei vaan tule rikottua tekijänoikeuksia, mutta google auttaa tässäkin. Wikipedia tarjoaa myös kelpo tekstiä aiheesta:

http://en.wikipedia.org/wiki/Viol

Es ist vollbracht

Nyt tulee aika stydiä kamaa, varoitan. Tästä en ehkä aloittaisi tutustumista kyseiseen musiikinlajiin, mutta nyt on kirjoittajalla oma lehmä ojassa. Etsiskelin innoistusta omalle reenaamiselle nimittäin, kun pitäisi parin kuukauden sisään suorittaa tätä samaa.

Jos pitäisi valita se yksi säveltäjä autiolle saarelle, niin minulle se on aina ollut Johann Sebastian Bach. Bachin musiikissa yhdistyvät täydellinen muototaju, mielikuvitus, sointivärit ja muuta hienoa, helpommin sanottuna järki ja tunteet. Musiikin aikakausissa Bach sijoittuu barokin loppupäähän. Bachia ei pidetä uudistajana, vaan jonkinlaisena tyylikauden loppuhuipennuksena. Tässä välissä sellainen juttu, että länsimainen kehitysajattelu, jossa uusi on edistystä, ei mielestäni sovi musiikkiin. Tai siis sillä konstilla on saatettu koko sivilisaatio ja kulttuuri umpikujaan. Mutta tästä joskus toiste. Ehkä.

Päivän musiikki on Bachin Johannes-passion keskivaiheilta. Olisi ollut parempi vain äänenä, lähikuvat vääntelevistä naamoista häiritsee kuuntelemista, mutta tässä näkyy hyvin yksi klassisen musiikin tradition kummajainen, eli poikasolistit. Suomessa poikakuorotraditio on ohut, Cantores Minores, Rauman poikakuoro ja Pirkanpojat Tampereella ovat tietooni ainoat. Keskieuroopassa ja Englannissa meno on aivan toista, niinkuin tästäkin videosta voi päätellä. Poikakuorossa taistellaan aina aikaa vastaan, kamalalla kiirellä pitää saada pienet nulkit omaksumaan koko raskas traditio ja pysymään pyörtymättä kolme tuntia kestävät kirkkoteokset, kunnes äänenmurros iskee ja tuhoaa hienoimmankin solistinuran. Lauluteknisesti materiaali voi olla todella hankalaa, mutta hyvin menee, kun ei vaan kerrota sitä lapsille. Musikaalinen lahjakkuus on pääasiassa matkimista ja tossa iässä oppii mitä tahansa sirkustemppuja.



Tämä pätkä on mielestäni Johannes-passion dramaattisin ja järkyttävin kohta. Ilman kristillistä vakaumustakin tilanteen suru ja ahdistus käy päälle. Jeesus on juuri sanonut "se on täytetty" ja sittenhän se kuolee. Bach on valinnut tätä kertomaan gamban ja alttolaulajan. Gamba oli Bachin aikaan jo menossa pois muodista, mutta ilmeisesti hän on katsonut tämän soitinvalinnan draamallisesti osuvaksi, gamban ääni kun on vähän karunpuoleinen ja valittava. En tiedä onko Bach tarkoittanut laulusolistiksi naisäänen, korkean miesäänen (kontratenori tai silloin ehkä kastraatti) vai pojan, kaikkia versioita olen kuullut. Poikasolisti tässä on ihana, tilanteesta jotenkin häviää kaikki aikuisuuden tuoma tunteiden kypsyys ja analyyttisyys. On kyllä hienoa musiikkia. Jos ette usko niin kuunnelkaa joku toinen esitys tai tämä muutama kerta uudelleen. Koko Johannes-passionkin voi kuunnella, nyt tai pääsiäisenä livenä jossain Suomen kirkossa, jos sattuu saamaan liput.

Vox Clamantis

Monta vuotta sitten soitettiin jonkun lauluyhtyeen kanssa jotain renessanssin ja barokin välimaastoa, en pysty muistamaan säveltäjää enkä paljon muutakaan kyseisestä projektista, mutta virolaismiehen nimeltään Mikk Uleoja, joka harjoitti meitä, muistan erinomaisesti. Miehellä oli nimittäin äärettömän kaunis lauluääni. Siinähän ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, mutta yhdistettynä korkeatasoiseen muusikkouteen syntyi näemmä jotain unohtumatonta. Mikk kertoi laulavansa gregoriaanista kirkkolaulua harjoittavassa mies-lauluyhtyeessä, joka oli jo silloin jotain levyttänyt. Levyä en koskaan saanut ostetuksi, mutta tässä näyte yhtyeen uusimmasta tuotannosta. Mikk näyttäisi olevan kolmas vasemmalta, vaaleahko tukka ja silmälasit. Laulajat sortuu helposti vähän koomisiin asuihin, mutta älkää antako niiden häiritä.





Gregoriaanisesta laulusta sen verran, että se on tollasta yksiäänistä melko monotonisen kuuloista ja epärytmistä. Videossa voi hämmentää, että noin pieni määrä miehiä ja noin simppeli musiikki tarttee jonkun johtamaan, mutta voin vakuuttaa, että tällainen vapaa rytmitys on todella hankalaa saada toimimaan luontevasti yhtäaikaisesti, vaikka laulajat olisi näinkin erinomaisia (Mikk esim. tietääkseni johtaa Viron ainoaa ammattikuoroa. Ja ehkä ne ilman noita soittajia pärjäisi ilman johtamista). Nimi tulee paavi Gregoriuksesta (nro 1., lisänimi Suuri) 600-luvulta, ja pieleen menee jos yritän siitä jotain yksityiskohtia kertoa. Mutta gregoriaaninen kirkkolaulu on valaiden ja meren äänien kanssa niitä unettomuuteen käytettyjä ehkei juuri nyt enää kovin populaareja äänimaisemia. Kirkkomusiikkia enemmän harjoittavalle monet gregoriaaniset pätkät on tuttuja, nimittäin vielä barokin aikana niitä käytettiin paljon kirkollisen musiikin melodioiden pohjana, bassolinjana sun muuna raakamateriaalina. Veikkaan myös että ainakin osa Suomen kirkoissa laulettavista vuorotervehdyksistä (herra olkoon teidän kanssanne.. jne.) on gregoriaanista perua. Jotenkin länsimaisen taidemusiikin historia aloitetaan yleensä gregoriaanisesta laulusta, vaikka mistään taidekäsitteestä on turha tuohon aikaan puhua, gregoriaaninen laulu oli tarkoitettu kirkolliseen ylistykseen, syntiset soittimet maalliseen iloitteluun.

http://en.wikipedia.org/wiki/Gregorian_chant

"Kuunnelluin klassinen sävellys"

Tästä olikin Timon kanssa puhetta. Syystä että, silmiini osui BBC:n uutinen, jossa kerrottiin Carl Orffin Carmina buranan alkupätkän "O fortuna" (=Oih kohtalo) olevan Brittein laajimmin kuultu (ehkei kuunneltu) klassisen musiikin sävellys. Syynä tietenkin se, että jokikinen seikkailuelokuva käyttää sitä siinä kohdassa, jossa pyroteknikoilla on töitä ja rivistö takkutukkaisia parrakkaita norjalaisia rynnii kirves kädessä päin kameraa tms.
http://news.bbc.co.uk/2/hi/entertainment/8432499.stm

Asiaan. Kyseessä on äärimmäisen tehokas pätkä, jota voi toki pitää halpahintaisena. Teho perustuu nimittäin
1. fyysiseen voimaan, väkeä on lavalla muutama sata: sinfoniaorkesteri vahvistettuna kaikenmaaliman kilistimillä ja kalistimilla (Orff oli tunnettu koululaisille suunnittelemistaan lyömäsoittimista, ei sävellyksen lahjoistaan), kahdella flyygelillä, kolmella kuorolla(!) ja muutamalla laulusolistilla.
2. keskiaikaromantiikkaan, teksti on munkkien kirjoittamaa latinaa ja jotain muinais-saksaa
3. kaikkien kaupallista soopaa tuottavien säveltäjien tietoon siitä, että toisto on heti sekvenssien jälkeen myyvin tyylikeino. Ja mitä enemmän toistat, sitä paremmin asia menee perille.
4. seksiin. Jos haluatte yksityiskohtia, niin tutustukaa teksteihin. Kansallisbaletilla oli myös joskus 1980-ja 90 -lukujen taitteessa tähän musiikkiin joku tanssiteos, jossa oli lähinnä puolialastomia miehiä.




Kaikesta tästä huolimatta (tai juuri näistä syistä) pidin teininä koko Carmina buranasta älyttömän paljon. Parhaalla tahdollakaan tätä ei voi pitää länsimaisen korkeakulttuurin korkeana saavutuksena, mutta mitäs siitä. Osaan vieläkin pitkiä pätkiä tekstejä ulkoa, ja vaikka teos on pitkä, osittain puuduttava ja epätasainen, epäjohdonmukainen kokonaisuus, tehoaa se vieläkin. Tosiaan, tämä Carmina burana on vähän kuin jonkun suomalaisen bändin levy, josta oikeastaan viitsii kuunnella vaan sen ekan biisin, mutta muistakin alkaa pitää, kun levy jää useamman kerran soimaan. Nyt vasta myös tajusin, että tämä on varmaankin lähes ainoa teos, jonka kohdalla sanoilla on ollut oikeasti iso merkitys minulle, mutta sepäs nyt tuskin teitä kiinnostaa.

Alun jälkeen hyviä osia on ainakin seuraavat:
- Ecce gratum, hilpeää meteliä
- Swaz hie gat umbe ja sen jälkeen tulevat maailmanomistusosat
- Olim lacus colueram, joutsen valittaa paistinvartaassa, tässä pikku näyte (joku saa kertoa miten saan tähän ihan sen videon enkä pelkkää linkkiä), ei tosin suosittelemaltani levyltä. Voitte miettiä miten tosissaan tätä taidetta tehdään...



- In taberna quando sumus, kaek juo
- Amor volat undique, pikkupojat laulaa lemmestä
- Stetit puella, käsittämättömän kirkasta ja korkeaa naislaulua
- Tempus est iocundum, toiston juhlaa
- Ave formosissima, kuin alkumetelit mutta duurissa, tehoja riittää

Minulla on tästä erinomainen levytys (kovin kuluneella selitysviholla), en tosin ole kuunnellut tarkasti muita, mutta sen verran, että voin tätä kehua:
Solistit: Edita Gruberova (paras mahdollinen sopraano tähän, luulisin, en kokeilisi muita), John Aler, Thomas Hampson
Orkesteri: Berliner philharmoniker
Johtaa Seiji Ozawa. Ozawa on levyttänyt tän muullakin jengillä, epäilen vahvasti, ettei voi olla näin hyvä. Levymerkki Philips ja julkaisuvuosi 1989, mutta näyttäisi löytävän amazonista jne.

Yleisön pyynnöstä (huolimatta)

Timo ilmaisi puutteen, jota tällä kirjoittelulla on nyt sitten tarkoitus korjata. Toinen innoittajani on Annu, joka toisin kuin minä, rakastaa musiikkia. Jos siis jaksan, niin ryhdyn kirjoittamaan tänne aiheesta:

"klassinen musiikki"

tai vielä pahempaa jos mahdollista:

"länsimainen taidemusiikki"

niinkuin itse sen koen. Elämä on nimittäin yllättäen vienyt minut enemmän ja enemmän sellaisiin seurapiireihin, jossa aihetta ei ole imetty äidinmaidossa, ja asiallinen tieto voisi parhaimmillaan sekä tuottaa lukijoille elämyksiä ja vielä mieluummin tuloja ex-kollegoille. En pidä siitä, millainen kaiku noilla termeillä on tänä päivänä, enkä tiedä muuttaako juttuni asiaa parempaan päin, mutta ainahan voi yrittää. Taka-ajatuksia on taatusti enemmänkin, mutten nyt niitä keksi/muista/viitsi kertoa. Missään nimessä en aio olla tasapuolinen, en aio tarkistaa faktoja, en aio edetä johdonmukaisesti jne.

Elikkä, tervetuloa rajoittuneen musiikkimakuni maailmaan!