Kitaran- ja luutunsoittajat

Tämän kesän keikkojen myötä tuntuu sopivalta kirjoittaa kitaristeista ja luutisteista, näpelöinnin mestareista. On taas kuultu ja nähty sellaista soittoa, ettei metsämiehen ja jousisoittajan hoksottimilla tajua ei sitten mitään miten se kaikki tehdään. Noilla soittimilla tuntuu voivan soittaa uskomattoman monimutkaisia, moniäänisiä ja nopeita asioita kovin vaivattoman kuuloisesti. Sen verran kitaristeja ja luutisteja tunnen, että vaivattomuuten en sentään usko, luullakseni näistä löytyy pianistien jälkeen musiikkimaailman kovimmat treenaajat. Kovat harjoittelumäärät kertovat joko kehittyneestä itsekurista tai muiden mielihalujen puutteesta, en lähde tähän pohdintaan pidemmälle.

Usein hämmästyttävien teknisten taitojen lisäksi kitaristit ja luutistit ovat huomattavasti keskimääräistä älykkäämpiä, sivistyneitä ja kaikkea sitä mitä komppiryhmä ei (näihin lasketaan myös matalat jouset ja vaskipuhaltimet). Tästä joukosta löytyvät todennäköisimmin ne sivuhomminaan inversio-ongelmista väitelleet ja kahdeksaa kieltä sujuvasti puhuvat friikit, joiden pöydässä käydään keskustelua klassisesta kirjallisuudesta ja filosofiasta (viimeksi osui silmään Platonin Valtio kitaristin yöpöydällä) ja pelataan shakkia kun muu soittajisto keskittyy humaltumiseen, ajankohtaisiin urheilu-uutisiin ja vastakkaiseen sukupuoleen. Koska näppäily on näppärän ihmisen hommaa, voi monilahjakas kitaristi/luutisti aikansa kuluksi ryhtyä rakentamaan soittimia tai sitomaan perhoja, ja menestyä näissäkin mainiosti. Kaiken tämän lisäksi en muista yhtään pahaluontoista kitaristia tai luutistia, on kivaa olla hyvä, luulen ma.

Jos kitaristien bongailu ihmismassasta kiinnostaa näiden mainospuheiden jälkeen, niin heillä on monesti tapanaan kasvattaa pitkä tukka (jos se sattuu ylipäänsä kasvamaan) ja pitää oikeassa kädessä pitkiä kynsiä. Luutun näppäily tapahtuu enimmässä osassa tapauksia sormien lihalla, jolloin kynnet ovat haitaksi, joten net jotka soittavat sekä luuttua että kitaraa, ovat jatkuvassa kynsien leikkuu- ja kasvatusierteessä tai kehittävät jonkun välimuototekniikan (tarkemmat vinkit täältä). Sähkökitaraa soitetaan enimmäkseen plektralla, joten yllä olevat tuntomerkit sopivat lähinnä akustisiin soittajiin.

Yksinkertaiselle ihmiselle kitara- ja luuttumusiikki voi käydä hermoon, liikaa ääniä ja tapahtumia. Näppäillen tuotetulla musiikilla ongelmana on se, että kun äänen aloitat, niin se ei kauaa soi, ja teit mitä tahansa, niin tyhjyyttä täytyy täyttää nopeasti seuraavilla äänillä. Laulussa, puhaltimissa ja jousisoittimissa keskitytään paljon äänen väriin, sointiin ja muotoiluun, siis laatuun, näppäilijät voinevat siis kuluttaa energiaansa enemmän äänien määrään (tuhmasti sanottuna). Silti, viime vuonna seurailin barokkikitaran mestarikurssia, jossa muuan nälkiintynyt kuusikymppinen jenkki (Hopkinson Smith) kertoi, miten harjoitellaan vaikkapa kokonainen kahden viikon kurssi yhden äänen näppäilyä, ja aloin uskoa, että soinnillakin on jotain tekoa tämän lajin kanssa. Mies kertoi myös, miten kivaa on harjoitella pienissä pätkissä koko päivä: 30 minuuttia yhden äänen näppäilyä, pyykkien viikkausta, 30 min. toisen äänen näppäilyä, kukkien kastelua, 30 min. kolmannen äänen näppäilyä, pieni pyöräretki.... veikkaan että kyseessä on yksineläjä. Yleisölle tällainen paneutuminen ja yksityiskohtien hiominen voi kuitenkin tuottaa pitkäkestoista ja monia aivojen osia stimuloivaa nautintoa.


Tässä näyte Hopkinson Smithin Bachia: http://www.youtube.com/watch?v=0KXDmyUG-pw&amp

ja vähän vanhempaa luuttumusiikkia Italiasta: http://youtu.be/ipc-mPYiLgg


Kitara ja luuttu ovat soittimia siltä ajalta, jolloin nuottikirjoitus ei ollut vielä vakiintunutta. Niinpä suuri osa näille soittimille kirjoitetusta musiikista on tabulatuureina. Niitä on joka aikakaudelle ja alueelle omansa, mutta kaikissa on on ideana joko kirjaimilla tai numeroilla kertoa kieliä esittävällä viivastolla (viivojen määrä on sama kuin soittimen kielien) monennelleko nauhalle (=fret, jos kitaran ja luutun anatomia on tuntematon) sormensa tällätä. Rytmit on sitten merkitty vaihtelevin tavoin äänenkorkeusista erillään tuon viivaston yläpuolelle, tosin joskus rytmejä ei ole merkitty laisinkaan. Tabulatuurit voivat näyttää todella sekavilta, mutta niiden lukeminen on lopulta huomattavasti helpompaa kuin varsinaisen nuottikirjoituksen. Tabulatuurit ovat suoraa kuvakoodia, joissa merkille on aina sama selitys, kun taas nuoteissa voi avain vaihtua, saman äänen voi soittaa monelta eri kieleltä jne. Tästäkin syystä moni erinomainenkaan kitaristi tai luutisti ei osaa lukea nuotteja.

Koskapa näppäilysoitanta on ollut hyvin suosittua läpi vuosisatojen (teinit on ennenkin huomanneet soittotaidon vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen), on kitaroista ja luutuista lukemattomia variaatioita ja esiasteita (vihuela, teorbi, barokkikitara, ukulele...), enkä osaa niistä enempää kertoa. Itsekin aina kysyn, että mikähän peli nyt on kyseessä, koska ulospäin melko samannäköiset soittimet voivat joistain virityksellisistä syistä olla eri nimisiä. Suuri osa kitaramusiikista ja kitaristeista tulee joka tapauksessa edelleen latinomaailmasta, joissa kitaralla ja sen sukulaisilla on tärkeä rooli kansan- ja populaarimusiikissa. Luutunsoitto tänä päivänä on sitä vastoin enemmän vanhasta musiikista kiinnostuneiden kummajaisten heiniä, ellei sitten joku kaikkeen kykenevä kitaristi ole sitäkin joutessaan ja ohimennen opetellut.

Luutunsoitosta ja sen historiasta voisi jatkaa pitkään, mutta tässä on jo nyt liikaa tekstiä ja liian vähän musiikkia. Siispä, otteita luuttuohjelmistosta barokin ajalta:

Kapsberger: Canario http://www.youtube.com/watch?v=Fsuo1hz5YYI&feature=related

Kapsberger: Toccata arpeggiata http://www.youtube.com/watch?v=5ppiWEdors4

de Visée: Suite d'Amila http://www.youtube.com/watch?v=ruRutHXDK9I
 


Sitten pari hittiä barokkikitaralla: 

Sanz: Canario http://www.youtube.com/watch?v=79xtPKLyo_A

Sanz: Folías http://www.youtube.com/watch?v=ZOcZtQ71nTI


Ehkä tunnetuin uuden ajan konserttimusiikin kitarateos:

Rodrigo: Concerto d'Aranjuez http://www.youtube.com/watch?v=CY29JlyAH7c



Esimerkki mykistävästä flamenco-kitarismista:

Vicente Amigo http://www.youtube.com/watch?v=Dsq0O7iHt0I



Ja, herttainen valssi 1800-luvun lopulta:

Tarrega: Gran Vals http://www.youtube.com/watch?v=tpeWHtlIsB4

Häämusiikkista ja lieveilmiöistä

On vettä virrannut Aurajoessa sitten viime kirjoitusten. Usean hiljaisen häävuoden jälkeen uskaltaa kirjoittaa siitä miten mahdotonta on häissä musiikin esittäminen. Kaikista mahdollisista perhejuhlista häät ovat mielestäni ehdottomasti hankalimmat muusikolle, hautajaiset ehkä helpoimmat ja kaikki muut kissan ja ihmislapsen ristiäiset sitten siinä välillä. Hautajaisten suuri etu on se, että itse juhlakalu ei yleensä puutu järjestelyihin, pääosa järjestelyistä on ammattilaisten käsissä ja muilla asianosaisilla on harvoin mitään yksityiskohtaisia toiveita minkään suhteen. Että kun jotain nättiä soitat ja mitä maksaa, niin niillä mennään. Hautajaisissa voi olla hankaluutena se, että itse alkaa nyyhkiä myötätunnosta saattoväkeä kohtaan, mutta siitä selviää miettimällä nuoruusiän noloja tilanteita ja varaamalla nenäliinoja esiintymiskoltun taskuihin.

Sen sijaan häissä voi olla joskus täysin mahdotonta täyttää järjestelijöiden toiveita. Päävastuu organisaatiosta on köyhässä Suomessa edelleen useimmiten itse hääparilla, eli täydellisillä amatööreillä. Häissä kaiken pitää olla ainutlaatuista ja kuvastaa hääparin lemmensuhteen kohokohtia, niin musiikiksikaan ei kelpaa mikään muusikon ehdottama, toimiva ja valmiiksi harjoiteltu. Järjestelen tässä pitkän sekasorron jälkeen nuottikasojani ja eri vuosien kerrostumista putkahtelee esiin jos jonkilaisia käsinkirjoitettuja sovituksia häämusiikkia: valsseja, elokuvamusiikkia, suomalaista luontoromantiikkaa, morsianten kummisetien säveltämiä mestariteoksia. Hääparin mielestä on usein myös ihanaa, jos heidän ystäväpiiristään kaikki soittotaitoiset yhdistävät voimansa jossain ohjelmanumerossa, riippumatta siitä onko näillä soittotaitoisilla mitään yhdistävää tekijää (hääparia lukuunottamatta). Voi olla vaikeaa selvittää, ettei gamballe, haitarille, didgeridoolle ja sähköpianolle löydy valmista soitettavaa, kuka jengistä suostuu ja kykenee sovittajaksi, miten järjestät harjoituksen näiden kesken sun muita käytännön yksityiskohtia.
 
Koska hääjuhlat ovat usein ainakin osittain ulkoilmassa, toivotaan ulkona soittamista usein. Tähän voi hövelinä suostua, säävarauksella, mutta akustisilla soittimilla (torvisoittokunnat erikseen) tässä ei tietenkään ole järjen hiventä, kun kuuluvuus on muutaman metrin, nuotit lentelee tuulessa (toki on pyykkipojat keksitty), viritys kärsii kosteudesta ja lämpötilan vaihdoksista ja hyttyset syö poloista soittajaa. Amerikkalaisissa elokuvissa näkee ulkoilmahäitä, joissa jousikvartetti soittaa Mozartia täydellisillä soundeilla valkoisissa smokeissa auringonlasku valtamerellä taustalla, ja papin puhe ja kaikki intiimisti kuiskatut sanat hääpärin kesken kuuluvat niin että takarivissäkin pyyhitään silmäkulmia liikutuksesta. Suomalaiselle morsiamelle voi olla vaikea selittää, että sama illuusio ei toteudu Saimaan saaressa, että ihan kaikki ääni on tehty jälkikäteen studiossa, ameriikassakin on lokkeja ja että ilman yhtään heijastavaa pintaa ei mikään ääni kanna kauas, varsinkaan tuulessa ja tihkusateessa.
 
Erityisen hankalaa häiden kohdalla on rahasta sopiminen. Viime tingassa voidaan toivoa, että jos sittenkin soittaisitte sovitun puolen tunnin sijaan koko illan samaan hintaan, tai että tehdään kvartetista trio kulujen pienentämiseksi (ohjelmistohan pysyy samana eikös juu?). Hääparin on vaikea ymmärtää, että ventovieras ei vapaaehtoisesti käytä koko lauantaipäiväänsä juuri heidän ainutlaatuisessa hääjuhlassaan ja että ruoalla ei voi korvata rahan vähyyttä. "Mutta saattehan te sitten siellä ruokaa..." aina niin vieraanvaraisessa Länsi-Suomessa kun ei voi luottaa, että juhliin tullut esiintyjä saa edes vesilasillista, ellei asiasta ole erikseen sovittu. Monesti hämmästyttää, miten pienistä summista jaksetaan vääntää musiikkiasiassa, kun näkee hulppean juhlatilan, satapäisen juhlaväen ja pitopalvelun annin. Puolituttujen kanssa rahasta sopiminen voi olla kuitenkin vielä hankalampaa, koska kieroimmat meistä ajattelevat tässäkin voivansa hyödyntää suhteitaan ja tarjoavat palkkioksi sellaista summaa, joka ei kata edes bussilippua juhlapaikalle. Ei pidä ymmärtää väärin: oman suvun ja ystävien juhlissa on miltei velvollisuus soittaa, ja sen tekee yleensä mielellään, jos ei lemmestä juhlakaluja kohtaan niin muista syistä (voi välttyä lahjan ostolta). Toisaalta, ystävien juhlissa soittamisen ikävä puoli on se, että jatkoille joutuu lähtemään soittimen kanssa tai muuten säätämään roudauksen kanssa niin, että voipi mennä koko jatkot ohi siltä illalta.
 
Häitä sanotaan myös erinomaisiksi parinhankintatilaisuuksiksi, mutta silloin kun juhlaväki toimittaa sosiaalista soidinta tanssilavalla, on soittaja tiukasti töissä, ja saa katsella aitiopaikalta, kun parhaat sinkut löytävät toisensa. Josta päästäänkin häissä soittamisen ehkä raastavimpaan puoleen: kaunis musiikki on tärkeä osa juhlaa, tekee tilanteesta parhaimmillaan entistä merkityksellisemmän paikalla olijoille, liikuttaa ja juhlistaa. Esityksen jälkeen muusikko saa kuulla monelta suunnalta, miten koskettavaa musiikki oli. Siihen ei parane sanoa muuta kuin kiitos, vaikka oma tunnelma olisi mikä, sormet kohmeessa, ääni käheä, viritys pielessä ja biisit itselle vastenmielisiä. Vain pahimmin leipääntynyt raakki voi olla täysin viileä minkään esityksen jälkeen ja häissä kaikenlaista tunnetta on tarjolla riittämiin jo ilmankin sitä, että harjoittaa itsensäpaljastelua esiintymisen muodossa. Että onko sen palkkion arvoista jyrsiä valmiiksi epävakaata sieluaan entistä pahemmille lommoille? Ilmeisesti kyllä, kun ei tule mieleen kieltätyä, show must go on, kerran sirkuseläin aina sirkuseläin jne.
 
Synkkää, siispä loppuun ehdotus riuskaa aloitusmusiikkia. Voi tuottaa hiukka ongelmia palkata riittävä määrä soittajia tämän toteutukseen, mutta jos kerrankin ei laskettaisi, onhan sentään häät!

http://www.youtube.com/watch?v=Vf4Ub-V7Aig